Digikko

Yhä vähemmän mediatyöläisiä ja enemmän markkinointi-ihmisiä

Neljännes amerikkalaisista media-alan työpaikoista on kadonnut vuoden 2000 jälkeen, kertoo Yhdysvaltain työvoimaviranomaisten raportti. Vuonna 2007 mediatyöläisiä oli vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin viimeisten 15 vuoden aikana.

Syy tähän on Ad Agen artikkelin mukaan hyvin raadollinen: Mainostajat eivät tarvitse medioita yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Internetin noustua osaksi ihmisten arkea on perinteisen massamarkkinoinnin valta-asema alkanut horjua. Mainostajien ei  tarvitse tukeutua vain medioihin oman viestinsä välittämiseen, vaan hakukoneiden ja keskustelun aikakaudella hyvät esimerkit löytyvät myös toista kautta. Tulojen pienentyessä on yhä useamman mediatyöläisen kohtalona ollut irtisanominen.

Samalla kun mediasta palkkaa nostavien määrä on vähentynyt, on markkinointia tekevien määrä kasvanut. Vuonna 2007 markkinoinnin parissa työskenteli enemmän amerikkalaisia kuin koskaan.

Kehityksen taustalla on lienee markkinointiviestinnän suuri muutos, joka siirtää painopistettä massamarkkinoinnista vuorovaikutukseen ja keskusteluun. Erilaista konsultaatiota tarjoavien yritysten määrä on kasvanut, kun yrityksissä pohditaan miten ihmisiä voidaan tavoittaa ja osallistaa aiempaa paremmin.

Markkinointikonsulttien kärkikastiin kuuluva Joseph Jaffe ei säästele sanojaan uusimmassa kirjassaan Join the conversation (Amazon.com), jossa hän haastaa yrityksiä ymmärtämään muuttunutta maailmaa.

30 sekunnin tv-mainosten tyrmäämisen jälkeen Jaffe hyökkää entistäkin voimakkaammin massamarkkinoinnin kimppuun. Haavekuvia tarjoavan mielikuvitusmaailman sijaan Jaffe haluaisi yritysten keskittyvän tuotteidensa parantamiseen, asiakaspalvelun kehittämiseen ja aktiviiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.

Jaffen mielestä asiakaspalvelu on parasta markkinointia yritykselle. Tuhottomia euromääriä markkinointiin kylvävät yritykset hoitavat aidot asiakaskontaktit usein huonosti.

Markkinointi pyrkii herättämään ihmisten kiinnostuksen, mutta jos ihmiset oikeasti kiinnostuvat ja aktivoituvat esimerkiksi verkossa, ei yrityksillä ole resursseja vastata tähän. Ainakin itse koen tässä asiassa piston sydämessäni, enkä usko olevani ainoa.

Mutta mitä käy medialle, jos Jaffen keskusteluun ja yhteistyöhön perustuva markkinointimalli oikeasti valtaa alaa?

Kuinka moni tulee enää kymmenen vuoden kuluttua saamaan palkkanauhansa mediataloilta, jos (tai kun) markkinointi ohittaa mediat vielä nykyistäkin useammin? Tähän kannattaisi valmistua jo etukäteen, eikä vasta sitten, kun on pakko.

- - -

Sain Jaffen kirjan luettavaksi hänen bloginsa kautta, ja jotta lukemisen ilo ei jää vain minulle, laitan myös itse kirjan kiertämään. Ensimmäinen lukuinnokas bloggaaja ilmoittautukoon kommenttiosioon, sillä ehdolla että olet myös itse valmis laittamaan kirjan eteenpäin.

Saa mokata

Olen viime päivinä miettinyt sitä, sallimmeko me oikeasti virheiden tekemisen toisillemme (ja yrityksille). YLEn arvoihin on minusta ihan hauskasti kirjattu lupaus "Saa mokata", mutta sen toteuttaminen on usein helpompaa periaatteessa kuin käytännössä.

Onhan sitä tullut mokattua. On tehty vääriä päätöksiä ja huonoa käyttöliittymiä, käytetty epäselviä termejä, tehty palveluita jotka eivät toimi kaikilla selaimilla ja niin edelleen. On paljon, mistä oppia.

Itse toivoisin Jeff Jarvisin mukaisesti, että lähes maanisen virheiden välttelyn sijaan meidän tulisi vieläkin rohkeammin kokeilla uusia vaihtoehtoja, ja jos mennään metsään, sitten korjataan.

Tietenkin ihan toinen asia on se, jos laitamme aina ulos sutta ja sekundaa, tai jos ihan selvät perusasiat eivät toimi.

Toimimattomuutta ei saa selittää innovoinnilla, kokeiluilla tai resurssien puutteella. Mutta vieläkin tärkeämpää on se, että tehdyt virheet korjataan. Tähän päästään tietenkin vain jatkuvalla keskustelulla omien käyttäjiemme kanssa.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka toisaalta odotamme palveluntarjoajilta inhimillisyyttä ja usein myös suoraa kontaktia, vaadimme samalla täydellisyyttä. Käyttäjän kantilta katsoen tämä on tietenkin oikeutettua: Hän saa vaatia, että tuotteet ja palvelut toimivat moitteettomasti.

Mutta täydellisyys on harvoin inhimillistä.

Ehkä ongelma onkin siinä, että yritykset pyrkivät aina itse käyttäytymään täydellisesti, kuin mainosten unelmamaailmassa, mutta toivoen inhimillistä suhtautumista vasta sitten kun virheitä tehdään?

Digiskitsofreniasta uusi kansantauti?

VTT:n tutkijoiden Sirkka Heinosen ja Minna Halosen Making Sense of Social Media -raportti on lukemisen väärtti. Maanantaina käteeni saama yhdeksän asiantuntijan haastattelujen ympärille rakennettu raportti on jyllännyt mielessäni koko työviikon ajan.

Erityisesti olen pohtinut raportin ajatuksia yhteisöllisen median roolista identiteetin rakentamisessa ja rakentumisessa.

Tämän aihepiirin tärkeyttä korosti raportin haastateltavista erityisesti ITU:ssa työskentelevä Lara Srivastava, jonka ajatuksia kannattaa katsoa hänen LIFT07:ssä pitämästä presentaatiosta. Identiteettiä hän käsittelee erityisesti noin ~20 minuutista eteenpäin.

Srivastava näkee yhteisöllisen median nousun takana ikiaikaisen tarpeemme etsiä omaa identiteettiämme. Rakennamme aina identiteettiämme kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa, joten yhteisöllinen media on vain tarjonnut uusia työkaluja tähän.

Hänen mukaansa meidän tulisi kuitenkin huomioida tarkkaan se, kuinka digitaalisen maailman moninaisten profiilien ja verkkoidentiteettien hallitseminen voi muodostua jopa ylivoimaisen vaativaksi, ei vain teknisesti vaan myös henkisesti.

Erilaisten profiilien hallitsemisen lisäksi digitaalisessa maailmassa keskustelevat, bloggaavat ja muutenkin aktiivisesti toimivat saavat ja joutuvat välillä kasvotusten paljon suoremman palautteen kanssa kuin tosielämässä. Monet reaalimaailmassa selän taakse jäävät mutinat kuuluvat usein verkon arkipäivään, ja ne voivat johtaa varsinkin vasta identiteettiään rakentavien nuorten kohdalla tiukkoihin pohdintoihin omasta itsestään.

Srivastavan raportissa esittämä digiskitsofrenian uhka ei ehkä ole niin keski-ikäiset-pelottelevat-digimaailmalla -tyyppinen kuin mitä ensi-istumalta voisi ajatella. Heinonen ja Halonen pohtivatkin raportissa yhtenä yhteisöllisen median bisnesmallina erilaisia identiteetinhallintaan tähtääviä palveluita.

Oman digitaalisen jalanjäljen ymmärtäminen ja hahmottaminen tulee varmasti yhä tärkeämmäksi, mutta mitä oikein tarkoitettaisiin digitaalisen identiteetinhallinnan bisneksellä? Ettei vain oikeasti henkilöbrändinhallintaa?

Tehdään tuotteen (eli ihmisen) ja kilpailukentän (kontaktikentän) nykytila-analyysi, selvitetään mitä tuotteesta (ihmisestä) tällä hetkellä ajatellaan ja mitkä ovat siihen liitetyt mielikuvat (mielipiteet), päätetään tavoitepositio (ihanneminä) ja työstetään suunnitelma millä toimenpiteillä tavoite saavutetaan.

Ei siinä mitään. Henkilöbrändinhallintabisneksen kysyntä tulee varmasti lisääntymään, mutta se olisi varmasti houkuttelevaa kääriä identiteettikääreisiin. Toivottavasti olen väärässä.

VTT:n raportin pitäisi tulla piakkoin luettavaksi Owelaan, näin ainakin julkistustilaisuudessa luvattiin.

Lift07:n kaikki seminaaripresentaatiot ovat tietenkin myös netissä katseltavissa.

Tunnemedia on siellä missä ihmiset kohtaavat

Tunne voitti järjen mediassa, Veijo Hietala väittää uudessa kirjassaan.

Media tarvitsee ihmisiä ja aitojen tunteiden kokemusta, eikä ole sinänsä mitään uutta. Juttuja on aina pyritty tekemään ihmisten kautta, mutta missä vaiheessa tämä pääsi unohtumaan?

Taloussanomat on haastatellut Hietalan lisäksi tunnejuttuunsa myös Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangasta.

Herrojen näkökulmien ero yksityisyyden tulosta mediaan on ilmeinen, ja erittäin mielenkiintoinen.

Siinä missä Hietalan mielestä tunteiden tulo liittyy uusromantiikan aikaan astumisesta, näkee Salokangas päällimmäisenä syynä median globalisoitumisen ja reaaliaikaisuuden synnyttämän tiukan kilpailun, joka on tehnyt myös yksityisestä kauppatavaraa.

Itse olen ajatellut, että yksityisyyden voimakkaampi esilletulo mediassa johtuisi osaksi myös siitä, että tavallisilla ihmisillä on aiempaa paremmat työkalut tuoda itsensä esille.

Verkon synnyttämä minämedia on tuonut tavalliset ihmiset ja aidot tunteet esille paljon aiempaa laajemmin, ja yhä suurempi osa mediakulutuksesta suuntautuu tähän minämediaan.

Media ei siis tuo yksityisyyttä kauppatavaraksi vain siksi, että kilpailu on globaalia ja reaaliaikaista, vaan myös siksi, että kuluttajat ovat hämmentäneet omilla toimillaan mediakenttää uusiksi.

Ja vaikka perinteinen media tarttuukin yhä hanakammin ihmisiin, on minusta todellinen tunnemedia vielä verkossa. Tunteet ovat aidosti pinnassa siellä, missä ihmiset keskustelevat ja kohtaavat.

Kritiikistä itsekriittisyyteen

Juuri päättyneen kesäloman aikana silmiini on sattunut suhteellisen paljon mediakritiikiksi puettua eri medioiden välistä piikittelyä. Tai ehkä olen vain huomannut sen aiempaa paremmin näin ensimmäisenä YLE-kesänäni.

Suuri kiitos tästä kuuluu varmasti tämän viikonlopun digisiirtymälle, jonka nimissä on käyty tiukkaa argumentaatiota erityisesti sanomalehtien ja television välillä.

Kritiikki on hyvin usein paikallaan, mutta välillä tuntuu, että maaliin ampuessa osutaan samalla tahattomasti myös omaan jalkaan.

Tässä muutama esimerkki kesälomani varrelta. Eksaktit päivät valitettavasti puuttuvat, sillä nämä ovat tarttuneet muistiini lomareissujen aikana.

Digisiirtymästä varsinkin iltapäivälehdet ovat repineet messeviä otsikoita. ”Tuhannet irtisanovat tv-lupansa” (josta YLE myös itse kirjoittaa), mutta esimerkiksi IS tuskin revittelee samaan aikaan omalla levikkitappiollaan.

Vuonna 2006 IS:n levikki tippui -4,7 % (pdf). Se on aika paljon, mutta ei ilmeisesti jutun väärtti.

HS:n toimittaja taasen valitti elokuisessa kolumnissaan kuinka YLE vähentää nuorten tv-ohjelmia aivan liikaa. Oli lienee työtapaturma, että tämä tv-sivujen kolumni sattui lauantain lehteen HS:n oman, viikoittaisen nuorten sivun viereen.

Kyseinen toimittaja, jonka nimeä en valitettavasti muista, tietää varmasti, että nuoret lukevat lehdistä myös muita kuin nuorisojuttuja. Sama ajatus ei ilmeisesti voi toimia televisiossa.

Televisiossa tulee siis olla paljon omia nuorten ohjelmia, mutta nuorten palsta kerran viikossa riittää sanomalehdessä?

TV-sivujen kolumnit ovat muutenkin herkullisia luettavia. Ne ovat usein pahempia valituspaikkoja kuin blogit, paitsi että toimittajat osaavat pukea subjektiiviset potutuksen aiheet bloggaajia paremmin objektiivisen viestinnän viittaan.

Jokakesäiset TV:n kesäuusinnat sapettavat –kolumnit voisi kuopata, jos ei kerran ole mitään uutta sanottavaa.

Kyseiset toimittajat voisivat myös katsella kriittisesti omia hengentuotoksiaan: Sanomalehdet jos jotkin ovat kesä toisensa jälkeen täynnä kesäuusintoja, varsinkin kolumnipalstoilla.

Vuodesta toiseen toimittajat täyttävät heinäkuiset lehdet jotakuinkin samoilla jutuilla vaarallisista eläimistä (viime vuosina noussut kesäjuttutyyppi), säävalituksista (joko liian kuumaa tai kylmää), pettävistä kesäheiloista (tämä on erityisesti IL:n bravuuri) ja siitä, kuinka paljon körtit söivät tänä kesänä jäätelöä.

Astetta fiksumpaan muotoon televisiokritiikkinsä puki Turun Sanomat. Lehti julkaisi elokuun alussa Extra-liitteessään useita juttuja ihmisistä, jotka elävät ilman televisiota. He ovat silti ihan fiksuja ja ajattelevia! Näin varmasti onkin.

Ilman yhtä mediaa voi hyvin elää, mutta voisiko sanomalehti julkaista jutun fiksuista ihmisistä, jotka eivät lue sanomalehtiä? Epäilen suuresti.

Vaikka itse luotankin sanomalehtien voimaan, en silti suostu uskomaan, että kaikki sanomalehtiä lukemattomat olisivat asioista tietämättömiä ja sivistymättömiä tolloja. Täytyykö oman median arvoa todella korottaa toisia tallomalla?

Ehkä jonkinasteinen pelko oman median tulevaisuudesta on saanut sanomalehdet ja sähköiset mediat hyökkäämään toistensa kimppuun. Kunpa vain muistaisimme, ettei mikään media yksinään voi täyttää kaikkia tarpeita. Jokaiselle löytyy oma paikkansa, nyt vain käydään taistelua seuraavista asemista.

Onneksi välillä kuitenkin joku osuu maaliin.

Olipa sitten mitä mieltä tahansa YLEn oman ohjelmatuotannon tulevaisuudesta, niin HS:n tämänpäiväinen juttu nosti ainakin esille olennaisen asian.

Toivoisin silti, että oman työnantajani ammattitaitoisesti toimittajat voisivat, saisivat ja muistaisivat myös itse ottaa aktiivisesti YLEn tulevaisuuden esille. Tasapuolisesti ja kriittisesti, kuten toimittajien kuuluukin.

Eri medioiden välistä kritiikkiä murentaa se, ettemme me median edustajat osaa olla kovin itsekriittisiä oman mediamme suhteen. Toisia kyllä mottaillaan surutta, ja yritämme käyttäytyä niin kuin itsellä ei olisi oma lehmä ollenkaan ojassa.

Ehkä kritiikkiä enemmän tarvittaisiin julkista itsekritiikkiä?

Mikä media kuolee seuraavaksi?

Sanomalehdet ovat olleet kuolemassa jo pitkään. Televisio kuopataan 10 vuoden sisällä. Joku on varmasti jo haudannut myös internetin.

Apokalyptisten ennustusten keskellä törmäsin brittiläisen professori-kolumnisti-bloggaja John Naughtonin oivaltavaan Our changing media ecosystem -artikkeliin Communications, The Next Decade -kirjassa (jo toinen kirjamerkintä kahden päivän sisällä!).

John Naughtonin mukaan yksi nykyisen median muutoksen ymmärtämisen este on se, että muutosta pyritään kuvaamaan perinteisen taloustieteellisen ajattelun avulla.

Taloustieteellinen tutkimus pohjautuu niukkojen resurssien jakamiseen. Resurssien siirtyminen toisaalle on automaattisesti muualta pois. Mutta mediakentän muutoksessa ei tällä hetkellä ole kyse vähistä resursseista, sillä resursseja on enemmän kuin koskaan.

Naughton ehdottaa toimvammaksi ajatuskehikoksi ekosysteemiajattelua (joku paremmin biologiasta perilläoleva voi korjata käännöksessäni mahdollisesti olevia virheitä), jossa organismeja ovat broad- ja narrowcast-televisio, elokuvat, radio, printti ja internet.

Ekosysteemi on dynaaminen järjestelmä, jossa elävät organismit ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toistensa ja ympäristönsä kanssa. Välillä organismit metsästävät toisiaan, kilpailevat ruoasta tai elävät symbioosissa, kuten mediatkin.

Kuten muutkin ekosysteemit, myös mediaekosysteemi on jatkuvassa muutoksessa. Se pyrkii aina tasapainoon, sitä kuitenkaan koskaan saavuttamatta, koska jo pienet muutokset järkyttävät tasapainoa.

Naughtonin mukaan Sanomalehdet kuolevat -ennustukset perustuvat kaupalliseen ajatteluun, jossa myös mediamaailma nähdään markkinoina ja markkinaosuuksina.

Tosiasia näyttää olevan kuitenkin se, etteivät mitkään uudet ja merkittävät viestintäteknologiat ole tähän mennessä vielä kuopanneet aiempia. Televisio ei tappanut radiota, eikä netti ole kuopannut sanomalehtiä, mutta ekosysteemiä nämä uudet välineet ovat kyllä muuttaneet.

Tästä ekosysteemin muutoksesta on Naughtonin mukaan hyvänä esimerkkinä 50-luvun Iso-Britannia. Televisio selätti nopeasti sanomalehdet merkittävimpänä uutislähteenä, ja tämä pakotti sanomalehdet muuttumaan.

Muutos ohjasi sanomalehdet kahteen eri paikkaan ekosysteemiä. Iltapäivälehdet löysivät oman paikkansa television ja populaarikulttuurin parasiitteina, kun taas perinteiset sanomalehdet lähtivät yhä tiukemmin uutiskommenttien ja -analyysien tielle.

Ekosysteemi on tosiaan jatkuvassa muutoksessa, josta hyvänä esimerkkinä on HS:n päätoimittaja Reetta Meriläisen blogimerkintä lehden lauantaisin ilmestyvästä viihde- ja julkkispainotteisesta sivusta. Sanomalehdet etsivät jatkuvasti uutta ekologista lokeroaan siinä missä muutkin mediat.

Ekosysteemiajattelun toimivuudesta huolimatta taloustieteellinen ajattelu pätee siihen, että vaikka mediaa tulisikin enemmän, ei ihmisten aika lisäänny. Siinä on se jäljelle jäävä niukka resurssi.

Toisaalta, kuolivathan dinosauruksetkin. Siihen meni kyllä aika pitkä aika.

Ensivaikutelmia

Lomamatkan juna-, lentokenttä- ja kahvilalukemisena kulkenut Malcolm Gladwellin Blink oli hyvää matkaseuraa. Kirja, jonka mukaan liian usein aliarvioimme ensivaikutelmia ja yliarvostamme rationaalista tiedonkeruuta oli hyvää haastetta tietotyöläiselle.

Gladwellin on kerännyt kirjaansa paljon esimerkkejä siitä, kuinka ensivaikutelmamme asioista ovat lähes pelottavan usein oikeassa - varsinkin silloin, kun kyse on meille tutuista asioista. Totuuden nimissä Gladwell käyttää onneksi myös paljon palstamillimetrejä niihin ensivaikutelmiin, jotka ovat pettäviä.

Minun on helppo yhtyä Gladwellin ajatukseen siitä, että koska yhteiskuntamme arvostaa rationaalisuutta yli kaiken, emme uskalla luottaa ensivaikutelmiimme. Keräämme usein päätöksenteon tueksi lisädataa, koska päätöksien tekeminen ei voi muka lähtökohtaisesti olla helppoa.

"Tämä ratkaisu tuntuu minusta oikealta" kelpaa harvoin selitykseksi. Edes silloin, kun sen kuulee oman alansa asiantuntijan suusta.

Ei faktoissa sinänsä ole mitään pahaa. Monesti ne auttavat meitä tekemään oikeita päätöksiä, mutta Gladwellin esimerkkien tapaan uskon, että ne johtavat meidät usein myös harhaan.

Käy vähän kuten ilmastonmuutoksen kanssa tiedotusvälineissä: Koska jutuissa täytyy tuoda esiin myös eriävät mielipiteet, ne saattavat nousta kohtuuttoman suureen rooliin. Pienestä mutta-sanasta kasvaa paljon alkuperäistä suurempi.

Loman aikana huomasin, että ensivaikutelmani osoittautuivat lähes aina kerättyä dataa (eli matkaoppaita ja nettisurfailua) paremmiksi. Parhaat kohteet löytyivät silloin, kun oppaassa niistä oli vain pari mitätöntä riviä, mutta itsellä oli vahva tunne siitä, että tänne kannattaa mennä.

Erityisesti suosittelen kaikille muillekin loogisen päättelyn uhreille Sintrassa sijaitsevaa Quinta da Regaleiraa, jossa kaikki loogisuus oli heitetty roskakoriin.

Erikoisen linnan hämmentävässä puistossa mikään polku ei ollut suora, eikä mistään polusta voinut etukäteen aavistaa minne se johtaa. Jos uskaltautui pimeisiin luoliin, saattoi itsensä löytää vaikka syvän kaivon pohjalta (kyllä, minä seison tuossa kuvan alareunassa).

Quinta da Regaleiran kokemukset istuvat hyvin myös Gladwellin maailmaan. Silloin, kun kohtaa jotain aidosti outoa tai uutta, on luotettava intuitioon.

Sama pätee myös silloin, kun haluaa luoda jotain aidosti outoa tai uutta.

Improvisaatiobloggausta

Tuija haastoi improvisaatiobloggaamaan ja päätin lähteä leikkiin mukaan:

"Improvisaatioteatterin harjoituksien ydintä, rakentavan vuorovaikutuksen kaavaa "Joo, ja" voi hyvin soveltaa blogeihin. Lähde mukaan leikkiin: kommentoi kolmea eri blogia niin, että komppaat blogissa esitettyä ideaa, lisäten vielä jonkun täydentävän uuden ajatuksen. Linkitä näihin kolmeen paikkaan omassa blogissasi ja raportoi kokemuksestasi vielä tähän kommenttiketjuun."

Ensimmäinen kommenttini vastaanottaja oli Teija, joka pohti omassa kirjoituksessaan myräkkää. Teijan blogiin kommentointi on minulle tapa jatkaa huonojen kommenttieni heittelyä, jota tein jo silloin kun istuimme vielä töissä vierekkäin.

Kaiken arkisen ahertelun keskellä kaipaa pientä leikkisyyttä, joten päätin haastaa Teijan seuraavan myräkän tullessa ulos lumipalloja heittelemään. Oikeastihan tämä on vain hyvä tekosyy raahautua seuraavan myräkkäpäivän aikana pois työpisteeltä hetkeksi...

Toisen kommentointitarpeen synnytti Mari, joka pohti sitä tuleeko moraalikoodisto muuttumaan, kun monista ihmisistä löytyy verkosta materiaalia jos toistakin.

Minusta asia on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä, ja olen pohtinut sitä itsekin jo aiemmin. Nyt pääsin siis vihdoin esittelemään julkisesti kehittelemäni ajatusraakileen siitä, että ehkä mainonnan trendit osoittavat suuntaa yleisemmällekin muutokselle.

Ehkä monipuolinen ja välillä epäilyttäväkin nettimateriaali voisi parhaimmillaan tehdä ihmisten moraalikoodistosta realistisemman: me kaikki tiedämme, ettemme ole täydellisiä. Miksi silti haluamme ylläpitää tätä täydellisyyden illuusiota ja vaatia sitä myös muilta? Voisiko aito, epätäydellinen nettiläsnäolo luoda uudenlaista kulttuuria?

En todellakaan tiedä. Ajatukseni on täysi raakile, mutta halusin heittää sen toisten murjottavaksi!

Kolmas kommenttini olikin sitten ehkäpä blogiurani pisin. Maija oli kirjoittanut Hesarin Uutispöytälaatikkoon merkinnän aiemmin kommenttini perusteella, ja tämä herätti minussa monia lisäajatuksiakin.

Sekä Maijan aihe että oma kommenttinikin pyörii sellaisen teeman ympärillä, jota olen työssänikin pohtinut viime aikoina paljon. Kun mediakenttä globalisoituu, mikä on kotimaisten medioiden rooli uutiskilpailussa? Mihin meidän medioidemme kannattaisi panostaa, kun monissa kansainvälisissä uutistapahtumissa ne on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään perusuutisoinnin suuremmille kilpailijoilleen?

Minä uskon, että kotimaisilla medioilla on roolinsa jatkossakin, mutta yhä useammin niiden kannattaisi keskittyä asioiden taustoittamiseen ja kommentointiin.

Jos mediat haluaisivat, ne voisivat rakentaa omista verkkopalveluistaan todellisen kilpailijan hakukoneille: Juttujen yhteyteen kaikki linkit toimittajan käyttämiin lähteisiin, rohkeaa linkittämistä kilpailjoiden palveluihin ja blogeihin jne. Jokainen juttu voisi olla runsaudensarvi lisätietoon ja uusiin näkökulmiin.

Ehkä tällaisen toiminnan esteenä on perinteinen "Me emme voi linkittää ulos palvelustamme" -kommentti, joka minusta on kyllä pään laittamista pensaaseen.

Ihmiset surfaavat ulos palveluista jo nyt, vaikka heitä kuinka yritetään koukuttaa pysymään juuri siinä yhdessä palvelussa. Jos media ei linkitä relevantteihin lähteisiin, aiheesta kiinnostuneet ihmiset päätyvät niihin muuta kautta.

Päivän lukuvinkki

"Väittäisin, että tekniikkaa radikaalimpi muutos onkin tapahtumassa suhtautumisessa massojen tuottamaan tietoon. Ajatus, jonka mukaan viisaus tiivistyy joukossa on kiusallinen asiantuntijuuteen ja valvontaan perustuvalle yhteiskuntamuodollemme."

Tänään kannattaa tarttua ihan perinteiseen versioon IT-Viikosta ja lukea kakkossivulta Mika Pantzarin Kuluttaja 2.0 -kolumni, joka sattuu sopivasti laajentamaan eilistä kirjoitustani.

Päivitetty 27.9.2006 Mari vinkkasi, että Pantzarin kirjoitus löytyy nyt myös Kuluttajatutkimuskeskuksen nettisivuilta.

Kielteisyyden myönteinen ydin

Tuija on pohtinut omassa blogissaan ansiokkaasti sitä mikä pitää valtamedian pois blogosfääristä. Suosittelen luettavaksi kaikille asiasta kiinnostuneille.

Yksi keskustelussa esitetty nimetön kommentti sai minut erityisen mietteliääksi.

"Netti nimittäin näyttää myös olevan väline, joka syystä tai toisesta suosii negatiivisuutta. Varmaan omaa pahaa mieltä, jonka syy saattaa liittyä aivan muihin asioihin kuin siihen, mihin otetaan kantaa, on helpompi purkaa koneen ja verkon kautta kuin vaikkapa puhelimessa tai kasvokkain"

Tässä on paljon totta, mutta minun mielestäni ajatus sisältää myös paljon pelkoa, joka johtuu siitä, ettei netti ole ympäristönä tuttu.

On totta, että netin maailma on täynnä anonyymejä kommentteja, joissa puukotetaan selkään ja lujaa. Nimettömänä on kiva hutkia.

Negatiivisuus saattaa lamaannuttaa netissä varsinkin niitä, jotka olettavat jokaisen keskustelupalstan kommentin ja blogimerkinnän olevan yhtälailla merkittäviä. Tällainen ajattelu olettaa netin toimivan osin perinteisen median tavoin.

Matti on tiivistänyt erinomaisesti sen toimintatavan, jonka ymmärtäminen vaatii paljon surfailua ja ajanviettoa netissä:

"Perinteinen media ensin analysoi, suodattaa, tarkistaa, editoi ja vasta tämän toimitusprosessin jälkeen julkaisee merkityksellisenä pitämänsä tiedon. Sen sijaan internet toimii yhteisöllisenä verkostona, joka ensin julkaisee tietoja nopeasti, hyvin lyhyesti, epätäydellisesti ja tarkistamattomasti. Verkossa on myös huhuja, kommentteja, mielipiteitä, tiedonjyviä ja mitä vain. Vasta julkaisun jälkeen tätä tietomassaa aletaan koko yhteisön voimin analysoida, suodattaa, tarkistaa, editoida ja arvottaa."

Kollektiivinen toiminta arvottaa ja nostaa toiset kommentit toisia tärkeimmiksi, joten jokaiseen kielteisyyteen ei kannata tarttua. Tämä helpottaa kielteisten kommenttien suossa rämpivää aivan merkittävästi.

Toisaalta on hieman surullista, että kielteisten kommenttien tulva upottaa helposti alleen netin myönteisen yhteisöllisyyden. Netti on täynnä ystävän auttamista, myönteisiä kommentteja ja kollektiivista ongelmanratkaisua, mutta tätä on välillä vaikea huomata.

Itse olen ajatellut tämän myönteisten asioiden näkymättömyyden syyksi sitä, että toinen toistensa auttaminen on piiloutunut blogosfäärissä ja keskustelupalstoilla syvälle niiden rakenteisiin.

Kyse on Raaputa sinä minun selkääni, niin minä raaputan sinun  selkääsi -mediasta. Jatkuvasta auttamisesta ja yhteistyöstä. Minusta tällaisen yhteisöllisen toiminnan perusvire on niin myönteinen, että haluaisin ihmisten ymmärtävän tätä puolta nettielämästä hieman paremmin.

Tiedän tämän ajatuksen olevan totaalisen naiivi, mutta esitän sen silti: Minusta jokainen kielteinenkin kommentti sisältää arvokkaan myönteisen ytimen. Myös kritiikki on tässä ympäristössä esitetty siksi, että sen kirjoittaja on ajatellut siitä olevan jollekin toiselle hyötyä.

Me päätämme sen jälkeen yhdessä, onko tällä(kään) ajatuksella mitään arvoa.