Digikko

"Ei ainakaan olla niin viihteellisiä kuin noi!"

"Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja" sanoi Hesari, ja blogosfääri reagoi juuri kuten lehdessä toivottiinkin. Ottamalla tiukan kannan blogeihin saa ainakin herätettyä keskustelua.

Hyviä kommentteja on jo heitelty puolin ja toisin (mm. Tuija ja Kari Haakana ovat koostaneet mielenkiintoisimpia kommentteja yhteen), ja ajattelin minäkin toimia Hesarin toivomalla tavalla.

Itseäni ihmetyttää taas kerran kansalaisjournalismin rinnastaminen perinteiseen "tiukkaan" uutiseen. Kärjistäen tuntuu siltä, että koska blogit eivät ole perinteisten medioiden mielestä skuupanneet tärkeitä asioita, eivät ne siis ole journalismia ollenkaan vaan viihdettä.

Jos journalismi ajatellaan tiukasti uutisina, eivät minusta edes sanomalehdet itse läpäise tätä journalismiseulaa.

Vai mikä tekee HS:n ruokasivuista journalismia, kun taas ruokablogit eivät tätä ole? Ovatko aikakauslehteen painetut mielenkiintoiset henkilöhaastattelut tietenkin journalismia, mutta ihmisten itse kertomat tarinat omasta elämästään eivät? Ja jos vakiintunut media jakaa käsityöohjeita, onko se journalismia, vaikka käsityöblogit ovatkin vain viihdettä?

Ehkä tätä vastakkainasettelua tarvitaan vain siksi, että perinteinen media haluaa peitellä omaa viihteellistymistään: "Ei ainakaan olla niin viihteellisiä kuin noi!"

Kommunistisesta televisiomaksuyhtiöstä päivää!

Verkon välillä vähän turhankin suora kommentointi on ollut minulle tuttua jo jonkin aikaa. Silti verkkokommentointi yhdistettynä muutenkin mielipiteitä herättäviin asioihin - YLEen ja verkkopalvelu-uudistukseen - on ollut raskas kokemus.

Ennen kaikkea raskautta on aiheuttanut sähköposti- ja blogipalautteiden määrä, jota olemme käyneet tarkkaan läpi täällä Pasilassa.

Kaikkiin olisi mukava vastata jotain ja tähän toki pyrimmekin. Kriittisten, mutta asiallisten kommenttien lisäksi olen saanut havaita pari peruskommentointilinjaa, joista aion nyt julkisesti irtisanoutua.

1. Televisiomaksut
Yleläisenä keskusteluun ryhtyminen tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joudut vastaamaan kysymyksiin televisiomaksuista, vaikka olitkin ajatellut keskustelevasi ihan jostain muusta.

Verkkokommentoinnin suola on oikeasti se, että parhaimmillaan keskustelu päätyy johonkin aivan uuteen suuntaan, mutta jos suunta on aina sama vanha tv-maksu, niin voin nyt tunnustaa suoraan, etten aio siihen keskusteluun joka kerta heittäytyä.

Pitäkää minua ylimielisenä paskana (sitäkin olen saanut kuulla olevani), mutta tv-maksusta kannattaa laittaa palautteet suoraan kansanedustajille. Minä en sille mitään voi, systeemi on nyt tällainen ja sen kanssa ollaan ja eletään.

Siitä olen toki samaa mieltä, että keskustelua julkisesta palvelusta ja sen rahoittamisesta tarvitaan, ja sille pitäisi olla paikkansa myös yle.fi:ssä. Mutta hedelmällistä siitä tulee vasta silloin, kun keskusteluun osallistuvat myös he, jotka asioista päättävät. Meitä yleläisiä on kuitenkin yli 3 400, joten aivan suoraa linjaa asioista päättäviin ei minullakaan ole.

2. Kommunismi
Vähintään joka kymmenes kommentoija on myös ollut sitä mieltä, että me Uusissa palveluissa olemme kommunisteja. Syynä on tietenkin se, että olemme töissä YLEllä.

Me tavoittelemme uutta vallankumousta, josta kertoo muun muassa uuden etusivumme oranssi väri.

Ai miten oranssi ja kommunismi liittyvät yhteen? En minäkään sitä tiennyt, kunnes minulle kerrottiin muutamassa palautteessa, että oikeasti oranssi on vain laimennettu punainen (me kommarit emme uskaltaneet edes laittaa siihen oikeaa väriä!) ja näin olemme halunnut peittää todellisia tarkoitusperiämme.

Näen toki kommenttien taakse ja ymmärrän menneiden vuosikymmenien taakat, mutta kun ei näihin kommentteihin auta edes paljastaa, etten ole koskaan äänestänyt vasemmistopuolueita. Enkä muuten ole ainoa tässä yhtiössä, vaikka vaikeaa se varmasti on uskoa.

Joten ihan vaan tiedoksi, että kommaripalautteisiin tulet jatkossa saamaan korkeintaan Kiitos palautteesta -viestin.

- - -

Kaiken tämän jälkeen olen miettinyt yhä uudestaan ja uudestaan miten saisin ihmiset motivoitua julkiseen bloggaamiseen. Miten valmistella keskustelukulttuurista innostuneet ihmiset siihen, että keskustelun käyminen ei ole aina kovin miellyttävää? Miten kertoa todellisuudesta ilman että se laimentaa innostuksen ja typistää blogit pelkiksi verkkokolumneiksi?

Keskustelua ei voi kahlita, mutta molemminpuolinen kunnioitus voisi välillä olla paikallaan.

Kasvavat kävijämäärät automaattisesti luottamuksen merkki?

Median jälkipyykki Jokelan tapauksesta jatkuu varmasti vielä pitkään, ja hyvä niin. Omahyväisten lausuntojen välissä on päästy nälvimään kilpailijoiden lisäksi tietenkin myös blogeja.

Olen pannut parissa keskustelussa merkille median edustajien itsetyytyväisyyden siitä, kuinka ihmisten ryntäys Jokela-tiedon perässä medioiden uutissaiteille ja perinteisen median pariin kertoisi siitä, että ihmiset yhä luottavat perinteiseen mediaan eivätkä blogeihin sun muihin hössötyksiin.

Asia voi ehkä olla näin, mutta muutamia mutkia on päättelyssä kyllä oiottu.

Luulin ihan jo valtamedian ja ihmisten omaehtoisen julkaisemisen vastakkainasettelun loppuneen. Isot tragediat ohjaavat meitä vielä hakemaan tietoa perinteisestä mediasta, eivätkä blogien kaltaiset julkaisut tässä mielessä niitä vastaan kilpailekaan.

Sitä paitsi eihän verkkopalveluiden kävijämäärämittauksilla voida perustella sellaista, jota ne eivät edes mittaa.

Niin kauan kun käytössämme ovat pelkästään vakiintuneita verkkomedioita mittaavat järjestelmät, emme voi tehdä verkkomedioiden kasvavien kävijämäärien pohjalta oletuksia mistään muusta kuin siitä, että mitattavien verkkopalveluiden kävijämäärät ovat kasvaneet.

Jos yle.fi:n kävijämäärät kasvavat, niin millä logiikalla se olisi automaattisesti pois esimerkiksi blogosfäärin liikennemäärästä? Onko liikenteen määrä muka vakio, jolloin toisen kasvu on heti toiselta pois? Entä jos blogien lukeminenkin lisääntyi Jokelan tragedian yhteydessä, mutta tämä jäi vain mittaamatta?

En myöskään suostu automaattisesti vetämään yhtäsuuruusmerkkejä kasvaneiden kävijämäärien ja luottamuksen välille.

Muutenkin tasaisin välein heräävä Ihmiset eivät luota blogeihin -keskustelu on minusta hyvin kummallista. Blogit asetetaan helposti vertailuun perinteisten mediasisältöjen kanssa, kuten Jokelan tapauksessakin. Koko asetelma on niin absurdi, ettei se kerro muusta kuin vertailijoiden tietämättömyydestä.

Luottamusproblematiikan voisi yhtä hyvin kääntää vaikuttavuuden miettimiseen. Hypätään Jokelan tapahtumista muualle ja otetaan blogien kanssa vertailuun mainonta.

Perinteinen mediaväki taputti innokkaasti kyselytutkimukselle, jonka mukaan vain kolmannes suomalaisista luottaa blogeihin. Luottamus blogeihin on noin 10 prosenttiyksikköä matalammalla kuin niiden suomalaisten määrä, jotka sanovat luottavansa mainontaan.

Mutta miten on edes mahdollista, että vaikka vain 43 % suomalaisista luottaa mainontaan täysin tai jossain määrin, tutkijat väittävät mainonnan tehoavan ja vaikuttavan? Ei kai vaikutus muka tapahdu vain niiden joukossa, jotka sanovat luottavansa mainontaan?

Haluamme ajatella itseämme rationaalisina olentoina, jota ei mainonnat ja vieraiden ihmisten mielipiteet heilauta mihinkään suuntan. Yhä useampi ihminen kuitenkin lukee blogeja ainakin silloin tällöin ja kerrommepa me sitten kyseltäessä luottavamme niihin tai ei, uskoisin niiden vaikuttavan mielipiteisiimme.

Emme vain halua myöntää, että jokin ulkopuolinen viesti vaikuttaisi meihin.

Ryhdy kansalaiscopywriteriksi

Entäs jos bloggaajat ovatkin kansalaisjournalistien sijaan kansalaiscopywritereita? Viestinnän ja markkinoinnin rajojen hämärtyminen tuli mieleeni, kun luin DN:n juttua ruotsalaisesta Blogvertiser-firmasta (via Taloussanomat).

Ruotsalainen Blogvertiser on palvelu, joka auttaa mainostajia luomaan keskustelua ja kohua tuotteiden tai palveluiden ympärille. Se välittää yksityisille bloggaajille yritysten toimeksiantoja, joiden perusteella blogien pitäjät kirjoittavat merkintöjä.

Tällaisen ajattelun mukaan bloggaajaa ei ole toimittaja vaan copywriter. Siinä missä yritykset lähettävät toimittajille tiedotteita ja kutsuja tapahtumiin juttujen toivossa, Blogvertiser pestaa bloggaajat tekemään heille mainontaa.

Maksettua mainoskirjoittamista harjoittava Hanna Fridén perustelee omaa toimintaansa muun muassa sillä, että toisetkin toimivat näin:

Hon jämför reklamtexterna på bloggar med modemagasinens shoppingguider, där tidningar kan få grejer skickade till sig som de sedan använder.

- Där är det nästan ett större problem eftersom folk har mer tillit till tryckta medier än vad man har till bloggar, menar hon.

Totta, paitsi että yritykset eivät kuitenkaan maksa toimittajille näistä jutuista. Mutta onko sillä merkitystä tehdäänkö bloggajista kansalaisjournalisteja vai -copywritereitä?

Hoituisiko markkinoijien homma helpommin kontaktoimalla bloggaajia suoraan? Tekemällä hyviä ja erilaisia tuotteita, joita kutsuisi myös bloggaajat testaamaan?

Kuinka blogimainstriimiä sinä olet?

Techcrunch julkaisi epävirallisen Top 64 -listan siitä, mitä feedejä Google Readeriä käyttävät ihmiset tilaavat. Listalla on tietenkin eniten teknologiaa ja uutisia, kuinkas muutenkaan.

Top-listan kärjessä oleva BBC on tietenkin omalla listallani, mutta muuten en taida päästä ihan blogimainstriimiin tilauksillani. Humanistin lista on painottunut vähän vähemmän teknologiaan.

Minä sain 11/64, entä itse?

Tunnemedia on siellä missä ihmiset kohtaavat

Tunne voitti järjen mediassa, Veijo Hietala väittää uudessa kirjassaan.

Media tarvitsee ihmisiä ja aitojen tunteiden kokemusta, eikä ole sinänsä mitään uutta. Juttuja on aina pyritty tekemään ihmisten kautta, mutta missä vaiheessa tämä pääsi unohtumaan?

Taloussanomat on haastatellut Hietalan lisäksi tunnejuttuunsa myös Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangasta.

Herrojen näkökulmien ero yksityisyyden tulosta mediaan on ilmeinen, ja erittäin mielenkiintoinen.

Siinä missä Hietalan mielestä tunteiden tulo liittyy uusromantiikan aikaan astumisesta, näkee Salokangas päällimmäisenä syynä median globalisoitumisen ja reaaliaikaisuuden synnyttämän tiukan kilpailun, joka on tehnyt myös yksityisestä kauppatavaraa.

Itse olen ajatellut, että yksityisyyden voimakkaampi esilletulo mediassa johtuisi osaksi myös siitä, että tavallisilla ihmisillä on aiempaa paremmat työkalut tuoda itsensä esille.

Verkon synnyttämä minämedia on tuonut tavalliset ihmiset ja aidot tunteet esille paljon aiempaa laajemmin, ja yhä suurempi osa mediakulutuksesta suuntautuu tähän minämediaan.

Media ei siis tuo yksityisyyttä kauppatavaraksi vain siksi, että kilpailu on globaalia ja reaaliaikaista, vaan myös siksi, että kuluttajat ovat hämmentäneet omilla toimillaan mediakenttää uusiksi.

Ja vaikka perinteinen media tarttuukin yhä hanakammin ihmisiin, on minusta todellinen tunnemedia vielä verkossa. Tunteet ovat aidosti pinnassa siellä, missä ihmiset keskustelevat ja kohtaavat.

Ajatuksia suomalaisen blogosfäärin tilasta

Olen viime päivinä pyrkinyt koostamaan ja tiivistämään pikakatsausta suomalaisen blogosfäärin tilasta.

Juhlavasta ja pompöösistä otsikosta huolimatta tavoitteena ei ole rakentaa järjetöntä powerpoint- ja tilastopakettia, vaan nostaa haalitusta datasta ja omista huomioistani esille tiettyjä viimeisimmän vuoden aikana tapahtuneita muutoksia.

Ajattelin heittää nämä asiat kaikkien blogiasiantuntijoiden arvioitaviksi. Otan mielelläni vastaan kaikki kommentit.

Olen yrittänyt löytää yleisiä teemoja, joiden pohjalta voimme lähteä miettimään johtopäätöksiä tuleville mediasisällöille ja verkkopalveluille. Näkökulmani on siis tiukasti YLE-lasien läpi katsottu!

• Väite 1: Blogimuoto alkaa olla surfaajien enemmistölle tuttu. Bloggaajien ja blogien lukijoiden määrän lisäännyttyä bloginomainen julkaiseminen (viimeisimmät uusimmaksi, jatkuva kommentointi, feedit jne.) tulee yhä useammin osaksi kaikkia verkkopalveluita.
• Väite 2: Julkaisumuotona blogi on menettänyt tietyn uutuusarvonsa. Siitä on tullut yksi muoto muiden joukossa. Analogian voisi löytää vaikka tosi-tv:stä, joka on hullujen vuosien jälkeen asettautunut yhdeksi ohjelmaformaatiksi muiden joukossa.
• Väite 3: Koska blogi ei enää muotona ole Se Juttu, on paino (vihdoin) siirtynyt aidosti sisältöön. Tämä pätee varsinkin medioiden ja yhtiöiden omiin blogeihin.
• Väite 4: Mitä enemmän blogeja on, sitä enemmän kirjoitetaan myös yhteiskunnallisista aiheista. Harva yksityinen bloggaaja on kuitenkaan lähtenyt perustamaan erillistä "teemablogia", vaan yhteiskunnallisia aiheita käsitellään useimmiten omien henkilökohtaisten kirjoitusten ohessa.
• Väite 5: Omalla nimellä bloggaaminen on lisääntynyt. Johtuuko tämä suurimmaksi osaksi kuitenkin siitä, että yhä useampi bloggaa oman työnsä puolesta?

Mitä mieltä sinä olet? Puutuuko jotain? Onko jokin liikaa? Mistä olet eri mieltä?

Miehistä ja naisista

Yritän parhaillani kuunnella itseäni radio-ohjelmassa. Se on yllättävän outoa, vaikkei kerta olekaan ensimmäinen. Kyseessä on Kaapin paikka -ohjelma, joka kuultiin tänään YLE Radio 1:ssä.

"Kun tietokoneet tulivat, ne olivat mitä teknisimpiä laitteita. Korkeasti koulutetun valkoisen miehen laitteita. Mikä on tietokoneen sukupuoli nyt? Onko teknillisyyden aura hälvennyt? Kaapin paikkaa hakevat tänään toimittaja Eve Mantun seurassa arjen sosiologi Riitta Nieminen-Sundell ja internet-asiantuntija Pirkka Aunola."

Pitää kuunnella ja täydentää tänne ne kaikki asiat, jotka unohdin kertoa ohjelmaa nauhoitettaessa. Aihepiiri oli niin laaja, ettei kaikkea tärkeää muistanut tai ehtinyt sanoa.

Kiitokset Riitalle ja Evelle mukavasta keskustelusta! Toivottavasti hyvä henki välittyy myös ohjelmassa. Jutun voi kuunnella myös YLE Areenassa.

Kärpäsparvena uutisten perässä

Mikä erottaa medioiden ja verkon aktiivikäyttäjien yhdessä laatimat uutisagendat toisistaan? Ainakin laajuus, aikajänne ja käytettävät uutislähteet, käy ilmi Project for Excellence in Journalism -tutkimuslaitoksen uudesta tutkimuksesta (via BBC).

Tutkimuslaitos seurasi kesäkuussa 2007 yhden viikon ajan perinteisten uutismedioiden ja kolmen käyttäjien uutis- ja kirjanmerkkijakopalvelun (Reddit, Digg ja Del.icio.us) tärkeiksi arvottamia uutisia keskenään, ja erot olivat merkittävät.

Käyttäjillä laajempi agenda
Vain harva perinteisten uutismedioiden aiheista päätyi käyttäjävetoisten palveluiden suosikkilistalle. Siinä missä dinosaurusmedioissa käsiteltiin Irakia ja siirtolaisuutta, oli netinkäyttäjien listan kärjessä iPhone ja Nintendo.

Teknologia-aiheiden nouseminen käyttäjien arvottamien listojen kärkeen kertoo tietenkin palveluiden käyttäjistä, mutta myös siitä, että käyttäjät tarttuvat mielellään sellaisiin aiheisiin, joita perinteiset mediat eivät jo pureskele täysin palasiksi.

Käyttäjät kärpäsparvena seuraavalle kasalle
Vaikka käyttäjien luoma uutisagenda avasi ikkunoita paljon useampaan aiheeseen, ei se perinteisen median tapaan seurannut näiden aiheiden kehittymistä. BBC:n haastattelema raportin kirjoittaja Tom Rosenstiel sanoi näpsäkästi:

"It was more hit and miss with a sense that they wanted to know a little about a lot of things."

Kuullostaa hyvin tutulta. Kyseessä lienee netistä tuttu Shiny Object Syndrome, joka saa meidät kärpäsparven tapaan lentämään melkein minkä tahansa uuden asian perässä.

Jotta pystyisi edes uskottelemaan itselleen pysyvänsä kaikkien mielenkiintoisten asioiden perässä, jää asioiden seuraaminen väliin. Jäin itse miettimään, josko tämä olisi myös yksi niistä syistä, miksi ns. kansalaisjournalismi jää helposti niin kevyeksi ja köykäiseksi? Aiheesta kannattaa lukaista lisää vaikka Tepon blogista.

Uutiset ja huhut sekoittuvat
Käyttäjävetoiset palvelut käyttävät uutislähteinään paljon blogeja ja muita ei-perinteisiä-uutispalveluita, kuten YouTubea. Ihmisiä innostavat uutisia enemmän huhut ja juorut. Tämä ei varmasti yllätä ketään, joka on joskus istunut vaikka työpaikan kahvipöydässä.

- - -

Tutkimus todensi monia asioita, jotka ovat myös omassa mielessäni pyörineet.

Kärpäsparven tavalla kiiltävien esineiden ja juorujen perässä juokseminen on ehkä asia, jota vastaan on turha tapella. Huhut, juorut ja hassut jutut kiinnostavat ihmisiä, koska niistä saa mainioita keskustelunaiheita. Ne kiinnostavat, katsotaan vaikka Ampparit.comin suosituimmat listaa.

Mutta blogien ja muiden käyttäjävetoisten palveluiden suuri etu on siinä, että ne laajentavat uutisagendaa merkittävästi. Parhaimmillaan esiin nostetaan asioita ja teemoja, jotka eivät mahdu perinteiseen agendaan lainkaan. Martin Stabe kirjoitti juuri blogissaan mainion esimerkin baseballin EM-kisoista.

Päivitys 13.9.2007 kello 12.45

Olli kirjoittaa samaisesta tutkimuksesta, hieman toisesta näkökulmasta. Kannattaa lukea!

Vaativimmat ja vähiten vaativat mediat

Olen jostain mystisestä syystä ollut lähes koko vuoden 2007 puolivauhtinen, aivan konkreettisesti. Näin voimien palattua on hyvä katsoa taaksepäin ja listata henkilökohtainen puolikuntoisen ihmisen mediakarttani, toisin sanoen mitkä ovat vaativimmat ja mitkä vähiten vaativat mediat.

Eli tässä siis lista siitä, missä järjestyksessä luovuin medioista, kun kroppa ei toiminut täydellä teholla, eikä mielikään ollut valmis vastaanottamaan uutta:

1. Kirjat. Ei pystynyt, ei sitten millään. Mielikuvitus ei laukkannut tarpeeksi nopeasti ja keskittymiskyky oli nollassa, joten kirjoista oli luovuttava aivan ensimmäisenä. Tällä viikolla tartuin tosin ensimmäistä kertaa kirjaan, kiitos Kanervalle Uudesta ulkokultaisen käytöksen kirjasta!
2. Blogit. Aivan liian paljon uusia ajatuksia, joiden sulattaminen olisi vienyt liikaa voimia. Oli pakko jättää väliin myös kirjoittaminen, koska uusia ajatuksia ei syntynyt millään.
3. Sanomalehdet. Jätin jopa iltapäivälehdet väliin, tosin vain siksi, että energiani riittivät ainoastaan iltapäivälehtien sisällöstä vihaiseksi tulemiseen. Suosittelen IS- ja IL-paastoa kaikille, vaikkei voimien riittämisestä olisikaan huolta.
4. Radio. Lähetysvirtaradio pysyi mukana väsyneimmätkin hetket, mutta tiukat toimitetut ohjelmat oli pakko jättää väliin. Niinpä iPodini on vieläkin täynnä tilattuja ohjelmia, joita voisin nyt kuunnella, jos soittimen virtapiuha ei vain olisi kadonnut hääjuhlissa...

Kaikkein vähiten vaativimmiksi, eli väsyneenäkin vastaanotettaviksi medioiksi päätyivät omalla listallani televisio ja netti - kunhan vain vältteli niiden vähänkään älyllisempää sisältöä.

Epämääräisen pujottelun 50 televisiokanavan välillä (yllättävän monelta tulee aina tekstiviestiohjelmia ja tosi-tv:tä samaan aikaan) voitti ainostaan YouTube, tuo mainio lähetysvirtatelevisio, joka puristaa kaiken muutaman minuutin sieviin slotteihin.

YouTubessa erityisen hyvin toimi päivän katsotuimpien videoiden lista. Sen kun surfasi läpi, sain olla täysin varma siitä, etten minä tainnut olla ainoa väsynyt ihminen tässä maailmassa.

Radio, sanomalehdet ja kirjat ovat jo nousseet takaisin listalleni, blogien aika on nyt. Television voisin oikeastaan luovuttaa jollekin vähän väsyneemmälle.