Digikko

Brändipoliiseilla riittää kiirettä

Kuvassa nälkiintynen näköinen afrikkalaislapsi pitää kädessään hyvin Paris Hiltonin koiran näköistä eläintä ja toisessa kädessä roikkuu trendilaukku.

Tällä työllä taiteilija Nadia Plesner halusi kertoa, kuinka outoa on se, että media kiinnittää enemmän huomiota Parisin kaltaisiin julkkiksiin kuin todellisiin ongelmiin.

Louis Vuittonin mielestä laukku oli vähän liikaa heidän laukkunsa näköinen. Kyseessä on siis brändin loukkaaminen ja järkevä reaktio tähän on tietenkin haastaa taiteilija oikeuteen.

Perinteisillä brändipoliiseilla alkaa olla aika tukalaa näinä sosiaalisen median aikoina.

Mutta omistaako yritys oikeasti brändinsä? Saako brändiä rikkoa, jos perusteena on fanitus? Saako kuka tahansa käyttää ikoneiksi muodostuneita bränditunnuksia omiin tarkoituksiinsa?

Ja jos yrityksen brändi kärsii siitä, että sen avulla kiinnitetään huomiota vakaviin ongelmiin, niin eikö sellainen brändi saakin rappeutua?

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

"Pitäkää Areena vapaana!" evästi Grand One -tuomaristo meitä eilen palkintojenjaon päätteeksi.

Haluaisin tätä samaa itsekin, ja keskustelin asiasta eilisissa juhlissa muutamankin ihmisen kanssa. Muistutin, että jos ja kun asia on heidän mielestään tärkeä, tulisi heidän kertoa tästä myös niille, jotka asiasta päättävät.

Päätös Areenan vapaasta käytöstä ei ole täysin omissa käsissämme. Politiikka ja sähköisen median kilpailukuviot sotkeutuvat tässä(kin) asiassa iloiseksi sekamelskaksi, mikä on eittämättä valtion laitoksen varjopuolia.

Kerromme kyllä täällä oman mielipiteemme, tuomme avoimuuden näkökannan esille aina kun vain voimme ja valmistelemme ehdotuksia, mutta päätöksen tekevät toiset.

Mitä me voisimme tehdä yhdessä pitääksemme Areenan vapaana?

Dallas News kutsuu lukijansa käymään läpi JFK-materiaaleja

Alkuviikosta kotimaisetkin mediat kertoivat, kuinka Kennedyn murhatutkimuksesta oli löytynyt uutta, ennen julkaisematonta materiaalia.

Koska monia ihmisiä kiinnostavaa materiaalia on paljon ja uutiskilpailu on kovaa, päätti Dallas Morning News lyödä verkkopalvelussaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

"Given the volume, we haven't been able to review most of the files. That's why were calling on you. Here's your chance to review never-seen-before materials related to the JFK assassination. Take a look, and let us know if you see something interesting."

Läpikäytävää riittää, sivukaupalla kirjeitä, lehtileikkeitä, poliisiraportteja, valokuvia... Olisiko tästä muillekin medioille mallia crowdsourcingista?

(Via: Buzzmachine)

Saa mokata

Olen viime päivinä miettinyt sitä, sallimmeko me oikeasti virheiden tekemisen toisillemme (ja yrityksille). YLEn arvoihin on minusta ihan hauskasti kirjattu lupaus "Saa mokata", mutta sen toteuttaminen on usein helpompaa periaatteessa kuin käytännössä.

Onhan sitä tullut mokattua. On tehty vääriä päätöksiä ja huonoa käyttöliittymiä, käytetty epäselviä termejä, tehty palveluita jotka eivät toimi kaikilla selaimilla ja niin edelleen. On paljon, mistä oppia.

Itse toivoisin Jeff Jarvisin mukaisesti, että lähes maanisen virheiden välttelyn sijaan meidän tulisi vieläkin rohkeammin kokeilla uusia vaihtoehtoja, ja jos mennään metsään, sitten korjataan.

Tietenkin ihan toinen asia on se, jos laitamme aina ulos sutta ja sekundaa, tai jos ihan selvät perusasiat eivät toimi.

Toimimattomuutta ei saa selittää innovoinnilla, kokeiluilla tai resurssien puutteella. Mutta vieläkin tärkeämpää on se, että tehdyt virheet korjataan. Tähän päästään tietenkin vain jatkuvalla keskustelulla omien käyttäjiemme kanssa.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka toisaalta odotamme palveluntarjoajilta inhimillisyyttä ja usein myös suoraa kontaktia, vaadimme samalla täydellisyyttä. Käyttäjän kantilta katsoen tämä on tietenkin oikeutettua: Hän saa vaatia, että tuotteet ja palvelut toimivat moitteettomasti.

Mutta täydellisyys on harvoin inhimillistä.

Ehkä ongelma onkin siinä, että yritykset pyrkivät aina itse käyttäytymään täydellisesti, kuin mainosten unelmamaailmassa, mutta toivoen inhimillistä suhtautumista vasta sitten kun virheitä tehdään?

Kommunistisesta televisiomaksuyhtiöstä päivää!

Verkon välillä vähän turhankin suora kommentointi on ollut minulle tuttua jo jonkin aikaa. Silti verkkokommentointi yhdistettynä muutenkin mielipiteitä herättäviin asioihin - YLEen ja verkkopalvelu-uudistukseen - on ollut raskas kokemus.

Ennen kaikkea raskautta on aiheuttanut sähköposti- ja blogipalautteiden määrä, jota olemme käyneet tarkkaan läpi täällä Pasilassa.

Kaikkiin olisi mukava vastata jotain ja tähän toki pyrimmekin. Kriittisten, mutta asiallisten kommenttien lisäksi olen saanut havaita pari peruskommentointilinjaa, joista aion nyt julkisesti irtisanoutua.

1. Televisiomaksut
Yleläisenä keskusteluun ryhtyminen tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joudut vastaamaan kysymyksiin televisiomaksuista, vaikka olitkin ajatellut keskustelevasi ihan jostain muusta.

Verkkokommentoinnin suola on oikeasti se, että parhaimmillaan keskustelu päätyy johonkin aivan uuteen suuntaan, mutta jos suunta on aina sama vanha tv-maksu, niin voin nyt tunnustaa suoraan, etten aio siihen keskusteluun joka kerta heittäytyä.

Pitäkää minua ylimielisenä paskana (sitäkin olen saanut kuulla olevani), mutta tv-maksusta kannattaa laittaa palautteet suoraan kansanedustajille. Minä en sille mitään voi, systeemi on nyt tällainen ja sen kanssa ollaan ja eletään.

Siitä olen toki samaa mieltä, että keskustelua julkisesta palvelusta ja sen rahoittamisesta tarvitaan, ja sille pitäisi olla paikkansa myös yle.fi:ssä. Mutta hedelmällistä siitä tulee vasta silloin, kun keskusteluun osallistuvat myös he, jotka asioista päättävät. Meitä yleläisiä on kuitenkin yli 3 400, joten aivan suoraa linjaa asioista päättäviin ei minullakaan ole.

2. Kommunismi
Vähintään joka kymmenes kommentoija on myös ollut sitä mieltä, että me Uusissa palveluissa olemme kommunisteja. Syynä on tietenkin se, että olemme töissä YLEllä.

Me tavoittelemme uutta vallankumousta, josta kertoo muun muassa uuden etusivumme oranssi väri.

Ai miten oranssi ja kommunismi liittyvät yhteen? En minäkään sitä tiennyt, kunnes minulle kerrottiin muutamassa palautteessa, että oikeasti oranssi on vain laimennettu punainen (me kommarit emme uskaltaneet edes laittaa siihen oikeaa väriä!) ja näin olemme halunnut peittää todellisia tarkoitusperiämme.

Näen toki kommenttien taakse ja ymmärrän menneiden vuosikymmenien taakat, mutta kun ei näihin kommentteihin auta edes paljastaa, etten ole koskaan äänestänyt vasemmistopuolueita. Enkä muuten ole ainoa tässä yhtiössä, vaikka vaikeaa se varmasti on uskoa.

Joten ihan vaan tiedoksi, että kommaripalautteisiin tulet jatkossa saamaan korkeintaan Kiitos palautteesta -viestin.

- - -

Kaiken tämän jälkeen olen miettinyt yhä uudestaan ja uudestaan miten saisin ihmiset motivoitua julkiseen bloggaamiseen. Miten valmistella keskustelukulttuurista innostuneet ihmiset siihen, että keskustelun käyminen ei ole aina kovin miellyttävää? Miten kertoa todellisuudesta ilman että se laimentaa innostuksen ja typistää blogit pelkiksi verkkokolumneiksi?

Keskustelua ei voi kahlita, mutta molemminpuolinen kunnioitus voisi välillä olla paikallaan.

Kasvavat kävijämäärät automaattisesti luottamuksen merkki?

Median jälkipyykki Jokelan tapauksesta jatkuu varmasti vielä pitkään, ja hyvä niin. Omahyväisten lausuntojen välissä on päästy nälvimään kilpailijoiden lisäksi tietenkin myös blogeja.

Olen pannut parissa keskustelussa merkille median edustajien itsetyytyväisyyden siitä, kuinka ihmisten ryntäys Jokela-tiedon perässä medioiden uutissaiteille ja perinteisen median pariin kertoisi siitä, että ihmiset yhä luottavat perinteiseen mediaan eivätkä blogeihin sun muihin hössötyksiin.

Asia voi ehkä olla näin, mutta muutamia mutkia on päättelyssä kyllä oiottu.

Luulin ihan jo valtamedian ja ihmisten omaehtoisen julkaisemisen vastakkainasettelun loppuneen. Isot tragediat ohjaavat meitä vielä hakemaan tietoa perinteisestä mediasta, eivätkä blogien kaltaiset julkaisut tässä mielessä niitä vastaan kilpailekaan.

Sitä paitsi eihän verkkopalveluiden kävijämäärämittauksilla voida perustella sellaista, jota ne eivät edes mittaa.

Niin kauan kun käytössämme ovat pelkästään vakiintuneita verkkomedioita mittaavat järjestelmät, emme voi tehdä verkkomedioiden kasvavien kävijämäärien pohjalta oletuksia mistään muusta kuin siitä, että mitattavien verkkopalveluiden kävijämäärät ovat kasvaneet.

Jos yle.fi:n kävijämäärät kasvavat, niin millä logiikalla se olisi automaattisesti pois esimerkiksi blogosfäärin liikennemäärästä? Onko liikenteen määrä muka vakio, jolloin toisen kasvu on heti toiselta pois? Entä jos blogien lukeminenkin lisääntyi Jokelan tragedian yhteydessä, mutta tämä jäi vain mittaamatta?

En myöskään suostu automaattisesti vetämään yhtäsuuruusmerkkejä kasvaneiden kävijämäärien ja luottamuksen välille.

Muutenkin tasaisin välein heräävä Ihmiset eivät luota blogeihin -keskustelu on minusta hyvin kummallista. Blogit asetetaan helposti vertailuun perinteisten mediasisältöjen kanssa, kuten Jokelan tapauksessakin. Koko asetelma on niin absurdi, ettei se kerro muusta kuin vertailijoiden tietämättömyydestä.

Luottamusproblematiikan voisi yhtä hyvin kääntää vaikuttavuuden miettimiseen. Hypätään Jokelan tapahtumista muualle ja otetaan blogien kanssa vertailuun mainonta.

Perinteinen mediaväki taputti innokkaasti kyselytutkimukselle, jonka mukaan vain kolmannes suomalaisista luottaa blogeihin. Luottamus blogeihin on noin 10 prosenttiyksikköä matalammalla kuin niiden suomalaisten määrä, jotka sanovat luottavansa mainontaan.

Mutta miten on edes mahdollista, että vaikka vain 43 % suomalaisista luottaa mainontaan täysin tai jossain määrin, tutkijat väittävät mainonnan tehoavan ja vaikuttavan? Ei kai vaikutus muka tapahdu vain niiden joukossa, jotka sanovat luottavansa mainontaan?

Haluamme ajatella itseämme rationaalisina olentoina, jota ei mainonnat ja vieraiden ihmisten mielipiteet heilauta mihinkään suuntan. Yhä useampi ihminen kuitenkin lukee blogeja ainakin silloin tällöin ja kerrommepa me sitten kyseltäessä luottavamme niihin tai ei, uskoisin niiden vaikuttavan mielipiteisiimme.

Emme vain halua myöntää, että jokin ulkopuolinen viesti vaikuttaisi meihin.

Ryhdy kansalaiscopywriteriksi

Entäs jos bloggaajat ovatkin kansalaisjournalistien sijaan kansalaiscopywritereita? Viestinnän ja markkinoinnin rajojen hämärtyminen tuli mieleeni, kun luin DN:n juttua ruotsalaisesta Blogvertiser-firmasta (via Taloussanomat).

Ruotsalainen Blogvertiser on palvelu, joka auttaa mainostajia luomaan keskustelua ja kohua tuotteiden tai palveluiden ympärille. Se välittää yksityisille bloggaajille yritysten toimeksiantoja, joiden perusteella blogien pitäjät kirjoittavat merkintöjä.

Tällaisen ajattelun mukaan bloggaajaa ei ole toimittaja vaan copywriter. Siinä missä yritykset lähettävät toimittajille tiedotteita ja kutsuja tapahtumiin juttujen toivossa, Blogvertiser pestaa bloggaajat tekemään heille mainontaa.

Maksettua mainoskirjoittamista harjoittava Hanna Fridén perustelee omaa toimintaansa muun muassa sillä, että toisetkin toimivat näin:

Hon jämför reklamtexterna på bloggar med modemagasinens shoppingguider, där tidningar kan få grejer skickade till sig som de sedan använder.

- Där är det nästan ett större problem eftersom folk har mer tillit till tryckta medier än vad man har till bloggar, menar hon.

Totta, paitsi että yritykset eivät kuitenkaan maksa toimittajille näistä jutuista. Mutta onko sillä merkitystä tehdäänkö bloggajista kansalaisjournalisteja vai -copywritereitä?

Hoituisiko markkinoijien homma helpommin kontaktoimalla bloggaajia suoraan? Tekemällä hyviä ja erilaisia tuotteita, joita kutsuisi myös bloggaajat testaamaan?

Tunnemedia on siellä missä ihmiset kohtaavat

Tunne voitti järjen mediassa, Veijo Hietala väittää uudessa kirjassaan.

Media tarvitsee ihmisiä ja aitojen tunteiden kokemusta, eikä ole sinänsä mitään uutta. Juttuja on aina pyritty tekemään ihmisten kautta, mutta missä vaiheessa tämä pääsi unohtumaan?

Taloussanomat on haastatellut Hietalan lisäksi tunnejuttuunsa myös Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangasta.

Herrojen näkökulmien ero yksityisyyden tulosta mediaan on ilmeinen, ja erittäin mielenkiintoinen.

Siinä missä Hietalan mielestä tunteiden tulo liittyy uusromantiikan aikaan astumisesta, näkee Salokangas päällimmäisenä syynä median globalisoitumisen ja reaaliaikaisuuden synnyttämän tiukan kilpailun, joka on tehnyt myös yksityisestä kauppatavaraa.

Itse olen ajatellut, että yksityisyyden voimakkaampi esilletulo mediassa johtuisi osaksi myös siitä, että tavallisilla ihmisillä on aiempaa paremmat työkalut tuoda itsensä esille.

Verkon synnyttämä minämedia on tuonut tavalliset ihmiset ja aidot tunteet esille paljon aiempaa laajemmin, ja yhä suurempi osa mediakulutuksesta suuntautuu tähän minämediaan.

Media ei siis tuo yksityisyyttä kauppatavaraksi vain siksi, että kilpailu on globaalia ja reaaliaikaista, vaan myös siksi, että kuluttajat ovat hämmentäneet omilla toimillaan mediakenttää uusiksi.

Ja vaikka perinteinen media tarttuukin yhä hanakammin ihmisiin, on minusta todellinen tunnemedia vielä verkossa. Tunteet ovat aidosti pinnassa siellä, missä ihmiset keskustelevat ja kohtaavat.

Kärpäsparvena uutisten perässä

Mikä erottaa medioiden ja verkon aktiivikäyttäjien yhdessä laatimat uutisagendat toisistaan? Ainakin laajuus, aikajänne ja käytettävät uutislähteet, käy ilmi Project for Excellence in Journalism -tutkimuslaitoksen uudesta tutkimuksesta (via BBC).

Tutkimuslaitos seurasi kesäkuussa 2007 yhden viikon ajan perinteisten uutismedioiden ja kolmen käyttäjien uutis- ja kirjanmerkkijakopalvelun (Reddit, Digg ja Del.icio.us) tärkeiksi arvottamia uutisia keskenään, ja erot olivat merkittävät.

Käyttäjillä laajempi agenda
Vain harva perinteisten uutismedioiden aiheista päätyi käyttäjävetoisten palveluiden suosikkilistalle. Siinä missä dinosaurusmedioissa käsiteltiin Irakia ja siirtolaisuutta, oli netinkäyttäjien listan kärjessä iPhone ja Nintendo.

Teknologia-aiheiden nouseminen käyttäjien arvottamien listojen kärkeen kertoo tietenkin palveluiden käyttäjistä, mutta myös siitä, että käyttäjät tarttuvat mielellään sellaisiin aiheisiin, joita perinteiset mediat eivät jo pureskele täysin palasiksi.

Käyttäjät kärpäsparvena seuraavalle kasalle
Vaikka käyttäjien luoma uutisagenda avasi ikkunoita paljon useampaan aiheeseen, ei se perinteisen median tapaan seurannut näiden aiheiden kehittymistä. BBC:n haastattelema raportin kirjoittaja Tom Rosenstiel sanoi näpsäkästi:

"It was more hit and miss with a sense that they wanted to know a little about a lot of things."

Kuullostaa hyvin tutulta. Kyseessä lienee netistä tuttu Shiny Object Syndrome, joka saa meidät kärpäsparven tapaan lentämään melkein minkä tahansa uuden asian perässä.

Jotta pystyisi edes uskottelemaan itselleen pysyvänsä kaikkien mielenkiintoisten asioiden perässä, jää asioiden seuraaminen väliin. Jäin itse miettimään, josko tämä olisi myös yksi niistä syistä, miksi ns. kansalaisjournalismi jää helposti niin kevyeksi ja köykäiseksi? Aiheesta kannattaa lukaista lisää vaikka Tepon blogista.

Uutiset ja huhut sekoittuvat
Käyttäjävetoiset palvelut käyttävät uutislähteinään paljon blogeja ja muita ei-perinteisiä-uutispalveluita, kuten YouTubea. Ihmisiä innostavat uutisia enemmän huhut ja juorut. Tämä ei varmasti yllätä ketään, joka on joskus istunut vaikka työpaikan kahvipöydässä.

- - -

Tutkimus todensi monia asioita, jotka ovat myös omassa mielessäni pyörineet.

Kärpäsparven tavalla kiiltävien esineiden ja juorujen perässä juokseminen on ehkä asia, jota vastaan on turha tapella. Huhut, juorut ja hassut jutut kiinnostavat ihmisiä, koska niistä saa mainioita keskustelunaiheita. Ne kiinnostavat, katsotaan vaikka Ampparit.comin suosituimmat listaa.

Mutta blogien ja muiden käyttäjävetoisten palveluiden suuri etu on siinä, että ne laajentavat uutisagendaa merkittävästi. Parhaimmillaan esiin nostetaan asioita ja teemoja, jotka eivät mahdu perinteiseen agendaan lainkaan. Martin Stabe kirjoitti juuri blogissaan mainion esimerkin baseballin EM-kisoista.

Päivitys 13.9.2007 kello 12.45

Olli kirjoittaa samaisesta tutkimuksesta, hieman toisesta näkökulmasta. Kannattaa lukea!

Aggregaatteja ja muita lonkeroita

Videoiden määrä netissä kasvaa, käyttäjien tuottamat sisällöt ovat tulleet jäädäkseen, niillä voidaan tehdä bisnestä ja vain hyvä sisältö pelittää. Näihin neljään pääkohtaan voisi kiteyttää Bear Stearnsin viihdeteollisuutta ja erityisesti netin kasvavaa videomarkkinaa käsittelevän raportin (pdf).

Sinänsä raportissa ei ollut yllätyksiä, mutta muutama kohta sai ajatukset liikkelle, varsinkin nyt kun teen työtä  mediadinosauruksessa. Raportin lähtökohtana voisi pitää sitä, etteivät erilaiset audiovisuaaliset sisällöt enää todellakaan ole vain sähköisten medioiden etuoikeus.

Kilpailu lisääntyy merkittävästi, kun printtimedia lähestyy sähköistä mediaa omalla nettivideotarjonnallaan ja käyttäjien omat videokamerat työntävät verkkoon yhä enemmän materiaalia.

Jäin itse miettimään, että sähköisten medioiden perinteinen etulyöntiasema audiovisuaalisessa sisällössä voi helposti muuttua myös taakaksi.

Perinteiseen broadcasting-formaatin ohjelmat eivät välttämättä ole se muoto, joka verkossa vetää parhaiten. Toiset haluavat kokonaisia ohjelmia, toiset lyhyempää videovirtaa. Molempia olisi tarjottava ja kummatkin olisi osattava paketoida hyvin. Me olemme Areenan kanssa todellakin vasta alkuvaiheissa.

Klippiä ja ohjelmaa tulee verkkoon koko ajan lisää. Kun sisältöä on järjettömän paljon, tarvitaan vielä nykyistäkin enemmän välikäsiä, aggregaattipalveluita ja hakukoneita. Bear Stearnsillä on kova luottamus siihen, että jonkun on luotava järjestystä kaaokseen.

Perinteisille  mediayhtiöille tämä kehitys on jälleen kerran haasteellinen.

Me - näin reilun puolen vuoden kokemuksen perusteella - rakennamme mielellämme omia järjestelmiämme. Välikädet ovat olleet pahasta ja olennaisinta on ollut liikenteen ohjaaminen juuri omaan palveluun.

Ehkä näin on tapahtunut myös mittausteknisistä syistä. Kun kokonaisyleisöjä verkosta on muuten vaikea mitata, on helpompi pyrkiä keskittämään kaikki liikenne omaan palveluun.

Mutta raportin mukaan varsinkin nuoremmat netinkäyttäjät pitävät You Tuben kaltaisia videoaggregaattipalveluita ja kavereiden suositteluja parhaimpina tapoina löytää uutta sisältöä. Medioiden omat palvelut jäävät suosiossa pitkälle aggregaattien jälkeen.

Itse uskon, että kaiken liikenteen ohjaaminen vain omaan palveluun on pidemmän päälle vain taistelua tuulimyllyjä vastaan. Mutta minkäs teet, kun oikeudet tulevat vastaan?

Meille olisi tietenkin mukavaa, jos kaikki haluaisivat kuluttaa sisältönsä juuri Areenassa, mutta pirstoutuvassa mediamaailmassa jo tällaisen toiveen esittäminen olisi pään laittamista pensaaseen.

Miten löytää se järkevä tapa ylettää videolonkerot ympäri verkon, niin että tekijöiden oikeudet otetaan aidosti huomioon? Mikä olisi optimaalinen tapa jaella sisältöjä ympäri verkon, niin että ne olisivat helposti ja laillisesti löydettävissä, tilattavissa ja kulutettavissa?

Hakukoneoptimointi on tietenkin yksi ratkaisun osa, mutta sen lisäksi tarvitaan paljon neuvotteluita sekä halua ja tahtoa ymmärtää digitaalisen maailman kehittymistä. Erityisesti sen vuoksi, että meillä kaikilla olisi töitä myös jatkossa.