Digikko

Itsesäätelyohjeet markkinoijille blogosfäärissä

Muuallakin keskustellaan ahkerasti markkinoijien toiminnasta blogosfäärissä ja muissa yhteisöllisissä medioissa: CGM-blogi ohjasi tutustumaan esitykseen markkinoijien itsesäätelyohjeiksi.

WOMMAn valmistelema ehdotus on nyt netissä kaikkien luettavana ja kommentoitavana. Ehdotus pyrkii tasapainottelemaan viestinnän yllätyksellisyyden ja avoimuuden välillä.

Lähtökohtana on fiksusti se, että ihmiset pitävät yhteisöllisen median sisällöntuottajina ensisijaisesti tavallisia ihmisiä, jotka eivät ole suorassa ansaintasuhteessa markkinoijiin.

Koska tämä media pohjaa pitkälti ihmisten väliseen luottamukseen, on markkinoijien WOMMAn mukaan oltava erityisen varovaisia, kun he pyrkivät hyödyntämään yhteisöllisiä medioita omassa myynnin edistämisessään.

Aivan kuten kaikessa markkinoinnissa, ei yhteisöllisissä medioissa tehtävä markkinointikaan saa johtaa ihmisiä harhaan. Eettisen toimintatavan peruspalikan WOMMA on tässä vaiheessa nimittänyt "Honesty ROI":ksi:

• Honesty of Relationship: You say who you're speaking for
• Honesty of Opinion: You say what you believe
• Honesty of Identity: You never obscure your identity

Haasteena tulee eittämättä olemaan näiden tavoitteiden kirjaaminen jonkinlaiseksi järkeväksi ohjeeksi. Miten tehdä ohjeet, jotka antavat tilaa myös luovuudelle ja viihdyttämiselle?

Yllätyksellisyys, odotusten rakentaminen ja ennakkovinkkailu on aina ollut osa markkinointia, ja näitä keinoja halutaan pystyä hyödyntämään myös yhteisöllisessä mediassa tehtävässä markkinoinnissa.

Jonkinlaiset ohjeet tarvitaan, siitä tuntuvat markkinoijat olevan yhtä mieltä. Ehdotusta ei ole vielä kommentoitu, mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan minkälaisiksi kommentit muodostuvat.

Julkista itseilmaisua opettelemassa

Eilinen iltapäivä sujui rattoisasti YLEn radiostudiossa, kun keskustelimme Mika Nivan ja Ruttoryhmä-Antin kanssa kaikkea mahdollista yhteisöllisestä netistä.

Parin tunnin keskustelun pohjalta koostettu ohjelma tulee ulos YLEX Tänään -lähetyksessä 6.10.2006 kello 12.30. Ohjelmassa kuullaan myös Niklas Sjöblomin ja Minttu Hapulin ajatuksia bloggaamisen syistä ja seurauksista.

Itse jäin miettimään nauhoituksen jälkeen Minttu Hapulin mietettä siitä, että yhteisöllisessä netissä myös paljon epäilyttäviä piirteitä.

Mintun ajatus meni muistini mukaan jotakuinkin niin, että jokin on pielessä, kun 12-vuotiaaat tytöt hakevat huomiota laittamalla itsestään vähäpukeisia kuvia nettiin, joita keski-ikäiset miehet käyvät sitten kuolaamassa.

Olen Mintun kanssa täysin samaa mieltä. Jokin on pielessä meissä ihmisissä.

Jokin on erittäin pahasti pielessä myös silloin, kun me puramme pahaa oloamme nimettömänä netin keskustelupalstoilla, lyöden tikareita toisten ihmisten jalkaan, selkään ja joka paikkaan.

Näinhän me olemme aina aikaisemminkin tehneet. Olimme saaneet rauhassa panetella vihamiehiämme, haukkua törppöä esimiestä, ja kertoa puolitotuuksia asiasta kuin asiasta, mutta yhtäkkiä meille annettiin työkalut ilmaista itseämme kahvipöydän ja kaveripiirin lisäksi myös julkisesti.

Saimme nämä työkalut käyttöön ilman tarkempaa koulutusta ja ohjeistusta. Olisi hienoa, jos koulutukseksi olisi riittänyt Tee se mitä haluaisit toistenkin tekevän sinulle -ajatus, mutta eihän maailma ole näin yksinkertainen.

Rehellisesti sanoen, en minä ollut aiemmin miettinyt sen tarkemmin sananvapautta omalta kannaltani, vaikka ehkä olisi pitänyt. En minä muistanut bloggaamisen aloitettuani koulussa läpikäytyjä asioista sananvapaudesta ja sen rajoista - jos niitä oli koulussa edes käyty läpi.

Sananvapaus oli aiemmin ulkoistettu pois yksittäisiltä ihmisiltä median portinvartijoille, jotka toimituksissa säätelivät mikä ihmisten suusta tuleva valittiin julkaisukelpoiseksi. Joku toinen hoiti ylilyönnit pois.

Meillä on nyt työkalut itsemme julkiseen ilmaisemiseen, mutta me opettelemme vielä niiden käyttöä. Mikä on oikein ja järkevää, mitä itsestään kannattaa paljastaa julkisesti, mihin yksityisen ja julkisen minän välinen raja asettuu...

Paljon on vielä opittavaa ja ylilyöntejä tulee tapahtumaan. Mutta jos kerran tarkemmin sananvapauteen tutustuneet toimittajatkin tekevät välillä virhearvioita, niin miten me ei-toimittajat voisimme osua kerralla oikeaan?

Rebtel tuo VoIP-puhelut kaikkiin puhelimiin

Mediakonvergenssi sen kuin paahtaa täysillä eteenpäin ja taas on todettava, että ruotsalaiset ne osaavat tämänkin pelin. Ensin Skype ja nyt Rebtel.

Uusi puhelinpalvelu lupaa 1 dollarilla per viikko rajattoman määrän ulkomaanpuheluita suoraan omasta puhelimestasi.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että yhden dollarin viikkohinta on vähän alakanttiin, sillä oikeampi lupaus olisi: Soita paikallispuheluiden (+ $1 /vko) hinnalla ulkomaille.

Homma toimii yksinkertaisesti. Rekisteröidy palveluun ja määrittele ne ulkomaiset numerot, joihin soitat useasti.

Saat jokaista rekisteröimääsi ulkomaista kontaktiasi varten oman paikallisen puhelinnumeron, johon soittamalla Rebtel yhdistää puhelusi VoIP:ia käyttäen suoraan ystävällesi. Tästä ekstrapalvelusta Rebtel veloittaa maakohtaisen minuuttimaksun, joka liikkuu muutamasta pariinkymmeneen jenkkisenttiin.

Mutta parhaimmillaan soitto hoituu myös ilman lisämaksua, jos ystäväkin sattuu olemaan Rebtelin asiakas.

Kun soitat toisella puolella maailmaa olevalle ystävällesi, pyydä häntä saman tien katkaisemaan puhelu, ja soittamaan takaisin paikalliseen numeroon, jonka hän on saanut palvelusta sinulle soittamista varten.

Kun jäät odottamaan puhelimeen ja ystäväsi soittaa sinun numeroosi, teille aukeaa tietoverkkojen kautta yhdistetty virtuaalinen keskusteluhuone, jossa keskustelette paikallispuhelun hinnalla. Ja jotta palvelu ei tökkisi tässä kohtaa, Rebtel lupaa, etteivät he veloita alle 30 sekunnin puheluita.

990 ja 999 kiittävät kuluneista vuosista?

Via: MIT Advertising Lab

SuomiTube

Elimäen tarkoitus -kirjassa oli termi sille reaktiolle, kun huomaa elokuvan lopputeksteissä suomenkielisen nimen. Termi on unohtunut, mutta lähes samanlaisen reaktion sai äsken aikaan YouTuben etusivu, jossa ensimmäisenä komeili suomalaisen Laura Neuvosen mainio The Last Knit -animaatio.

Netti on parhaimmillaan melkomoinen lisäjakelukanava: 17.8.2006 YouTubeen lisätty lyhytelokuva on tähän mennessä kerännyt jo yli 112 000 katselukertaa, 677 kommenttia ja erittäin hyvät arvostelut!

Päivässä on 44 tuntia

Multi-tasking'in eli päällekkäis- ja samanaikaiskäytön on sanottu olevan yksi aikamme merkittävimmistä megatrendeistä, sanoo hän ja samanaikaisesti päivittää blogia, meseilee, rakentaa presentaatiota ja kuuntelee Pandoraa.

ClickZ raportoi tänään mielenkiintoisia lukuja multi-tasking -ilmiöstä. Amerikkalaisen kuluttajan keskimääräinen päivä kestää nykyisin jo 44 tuntia, jos eri aktiviteettien limittyminen päällekkäin otetaan huomioon.

Eri medioiden päällekkäiskäytössä erottavin tekijä on ikä. Siinä missä aikuiset pystyvät nykyisin hallitsemaan noin 1,8 välinettä päällekkäin, yltävät lapset Martin Lindstromin mukaan nykyisin jo 5,6 välineen päällekkäiskäyttöön. Luvut ovat kuulemma kasvaneet edellisestä tutkimuksesta.

Jos siis amerikkalaiskuluttajan aktiviteetit kestävät nykyisin jo 44 tuntia päivässä, niin kuinkahan pitkä onkaan amerikkalaislasten aktiiviteettipäivä?

Kansalaisreportterit tulevat - ovatko yritykset valmiita?

Richard Sambrook kertoi lokakuussa käynnistyvästä mielenkiintoisesta kansalaisjournalismikokeilusta. Kaksi brittien johtavaa konservatiivibloggaajaa Tim Montgomerie ja Iain Dale käynnistävät poliittisen netti-tv-kanavan nimeltä 18 Doughty St TV.

10.10. käynnistyvän kanavan sisällöntuottajina toimivat Montgomerien ja Dalen mukaan poliittisesti aktiiviset ihmiset, joilla on painavaa sanottavaa. He varustavat 100 ihmistä videonauhureilla, ja heidän toimittamastaan materiaalista koostetaan joka illalle 4 tuntia ohjelmaa.

Poliittisesti ajatus on mielenkiintoinen: Tarjotaan omia mielipiteitämme levittäville ihmisille käyttöön työkalut ja kanava, joiden avulla he voivat levittää viestinsä eteenpäin. Sitä paitsi kun ohjelmantekijöinä ovat muut kuin poliittisten puolueiden omat ihmiset, on tekstikin varmasti paljon roisimpaa ja mielenkiintoisempaa. Siitä vain kopioimaan samaa ideaa osaksi tämän talven eduskuntavaalikampanjoita!

Kanavan puffimainos ei huimaa teknisellä toteutuksellaan, mutta toisaalta antanee oikean kuvan siitä mitä on tulossa.

Törmäsin sopivasti 18 Doughty St TV -uutisen jälkeen Tuijan blogimerkintään uutisruuhkasta:

"...uutistapahtumissa on entistä ruuhkaisempaa, kun sähköisen median kanssa äänentaltiointilaitteitaan haastateltavien nenän alle rynnivät ojentelemaan myös printtimedian podcastaavat kollegat ja haastateltavien ja sidosryhmien omat videotiimit."

Kuinka paljon niitä mikkejä ja kameroita tulee olemaan, jos ja kun kansalaisjournalismi lähtee kunnolla lentoon?

Haluaisin mielelläni kuulla yritysten tiedotusihmisiltä, miten he suhtautuisivat niihin innokkaisiin blogijournalisteihin, jotka löytäisivät Pressi.com'sta mielenkiintoisen tiedotustilaisuuden tiedot ja ilmoittautuisivat niihin mukaan.

Olisinko minä tervetullut osallistuja digitaalista mediaa käsitteleviin tiedotustilaisuuksiin? Tai mikä olisi mielenterveysaiheista blogia ylläpitävän kansalaisjournalistin saama vastaanotto Stakesissa, jos hän ilmoittautuisi osallistumaan mielenterveysryhmän työkokoukseen?

Ovatko yritykset ja viranomaiset valmiita kohtaamaan kansalaisjournalisteja?

Päivitetty 24.9.2006 kello 13.00: Kun kerran otin esimerkiksi Stakesin, niin heitin tuossa yllä esittämäni kysymyksen myös suoraan heidän tiedotukseensa. Katsotaan, saanko vastauksen.

Päivitetty 28.9.2006 kello 17.42: Stakesin vastaus löytyy kommenttiosiosta.

Kustantajat vs. hakukoneet

Sanomalehtien taistelu hakukoneita vastaan näyttää saavuttaneen nyt seuraavan vaiheen. Reuters kirjoittaa World Association of Newspapers -järjestön Automated Content Access Protocol -ohjelmasta, jonka avulla lehtitalot pyrkivät kontrolloimaan hakutuloksia.

Julkaisija saa ilman muuta päättää omien julkaisujensa kohtalosta ja rajoittaa hakurobottien pääsyä indeksoimaan omia sivujaan. Suomalaiset lehtitalot voisivat lienee toimia konsultteina suoraan WAN:ille, sillä heillä on tästä paljon kokemusta: Yllättävän monen suuren suomalaisen lehden artikkelit eivät löydy hakukoneilla lainkaan.

ACAP-ohjelmalla pyritään siis löytämään ratkaisuja, joiden avulla julkaisijat eivät olisi vain hakukoneyhtiöiden armoilla. Reutersin uutisen mukaan:

"In one example of how ACAP would work, a newspaper publisher could grant search engines permission to index its site, but specify that only select ones display articles for a limited time after paying a royalty."

Ymmärrän tavallaan WAN:in ajattelun, mutta en pysty ymmärtämään lehtitalojen hinkua katkaista oman sisältönsä elinkaari kesken kaiken.

Lukijan kantilta katsoen päivälehden sisältö kuolee päivässä parissa, tai viimeistään siinä vaiheessa kun lehti viedään paperinkeräykseen. Verkko on mahdollistanut sisällöille paljon aiempaa pidemmän elinkaaren, ja meille lukijoille mahdollisuuden etsiä, löytää, linkittää ja muokata näitä sisältöjä julkaisupäivän jälkeenkin aivan uudella tavalla.

Itse uskon voimakkaasti siihen, että tulevaisuudessa yritysten on yhä useammin hankittava elantonsa pienistä puroista, eli nettiympäristössä useista linkeistä ympäri virtuaalimaailmaa. Rajoittamalla näiden linkkien määrää lehtikustantajat rajoittavat tietoisesti myös omia bisnesmahdollisuuksiaan.

On toki mahdollista, että kustantajilla on takataskussaan jokin suurempi ajatus, josta ei vain puhuta ääneen.

Ehkä he uskovat voimakkaasti vaikkapa siihen skenaarioon, jonka mukaan tiedon määrä netissä lisääntyy niin suureksi, ettei sitä pysty enää hallitsemaan hakukoneetkaan. Ihmisten on jossain vaiheessa pakko palata etsimään tietoa ns. luotettavista lähteistä, joihin kustannustalot eittämättä haluavat itsensä laskettavan jatkossakin.

Tietyn luotettavuuden tarjoaminen on varmasti eri medioiden tärkeä tehtävä jatkossakin. Eikö luotettavuusmielikuvan saavuttamisessa auttaisi se, jos ihmiset löytäisivät luotettavan tiedon helposti ja nopeasti omilla ehdoillaan?

Jo tällä hetkellä monilla suomalaisilla lehdillä on hienoja (maksullisia) arkistoja, mutta miksi minä en ole koskaan törmännyt niihin etsiessäni tietoa?

Haukkukaa minua vaikka laiskaksi, mutta en minä viitsi lähteä kaivelemaan artikkeleita erikseen jokaisen sanomalehden omasta verkkopalvelusta, jos etsin jostain asiasta tietoa. Enkä millään suostu uskomaan, että minä olisin ainoa laiskuri.

Hakukoneiden kyky yhdistää eri lähteiden informaatio yhteen paikkaan on kuitenkin yksi merkittävimmistä hyödyistä, jotka minä koen käyttäjänä netistä saavani. Jos kustantajat eivät halua olla hakutuloksissani läsnä, ei se ole oma häpeäni.

Jostain onneksi löytyy aina joku, joka haluaa ohjata minut omaan palveluunsa.

Yhteisöllistämisahdistus

Meitä yritetään yhteisöllistää joka puolelta. Perinteiset verkon keskustelupalstojen ja ilmoitustaulujen ympärille itsestään rakentuneet yhteisöt saavat koko ajan kilpailijoita, jotka kilpailevat hienoilla toteutuksilla ja vipstaakeilla.

Minä haluaisin ehdottomasti kuulua Sneakerplay-porukkaan, vaikka epäilenkin ettei minun tennarivarastollani tuossa porukassa pötkittäisi pitkälle.

Haluaisin päästää vuosikausia piilossa olleen graafisen suunnitelijani ulos ja liittyä Innertee-yhteisöön, jossa aloitetaan pian tekemään kollektiivisesti maailman hienoimpia printtejä uniikkeihin t-paitoihin.

Aikoinani olisin ehdottomasti halunnut ryhtyä radiotoimittajaksi, mutta yliopiston pääsykokeet tyssäsivät stadilaiseen ässään (saavutus sekin keskisuomalaiselta maalaispojalta). Se ei ehkä haittaisi niin paljon  esimerkiksi Yodiossa, jossa voisin julkaista suoria raporttejani maailmanmatkoilta ja olla osa isoa reportteriporukkaa.

Näiden kaikkien lisäksi haluaisin ehdottomasti kuulua monen suosikkibloggaajani lähiyhteisöön, haluaisin seuraamisen lisäksi myös osallistua vanhan suosikkiyhteisöni keskusteluihin, ja tämän päälle pitäisi hoitaa myös ei-virtuaalisten yhteisöjen ihmissuhteita. Muun muassa.

Verkon muuttuminen sosiaaliseksi välineeksi on minusta mielettömän hieno asia, mutta kuinka moneen yhteisöön sitä voisi ihan oikeasti kuulua?

Syntyykö tämän yhteisöryöpyn lopputuloksena jossain vaiheessa Omat yhteisösi yhdistävä kaikkien yhteisöjen äiti -ratkaisu? Itse määrittelemäsi megayhteisö, joka mahdollistaa vieläkin tehokkaamman verkkojen solmimisen ja ylläpidon?

On niin paljon paikkoja, johon sitä haluaisi itsensä kiinnittää.

Kun ympärillä on tarjolla lähes määrättömästi upeita henkilöitä, kokemuksia, tietoa ja ammattitaitoa, ei tästä vaihtoehtojen suosta voi selvitä - yllätys yllätys - kuin kuulumalla yhteisöihin, joissa suodatamme yhdessä tietomäärästä pois epäolennaisuuksia.

Kunpa vain aikaa olisi hieman enemmän.

Ajansiirtoa taaksepäin

Kun yrittää työkseen pysyä digitaalisen mediakentän kehittymisen kärryillä, ei voi muuta kuin hykerrellä, kun kaikkien uusien web 2.0 -palveluiden keskeltä eteen tipahtaa OldVersion.com.

Koska "uudempi ei automaattisesti tarkoita parempaa". Niinpä.

(Via: Popgadget)

Tuotearviot yhdellä numerolla

Ihmiset tietävät yhdessä paljon, ja tätä kollektiivisen tiedon ajatusta on lähtenyt kehittämään eteenpäin päivän mielenkiintoinen nettituttavuus Wize (via Marktd).

Wize kokoaa verkosta yksittäisten ihmisten ja ammattilaisten kirjoittamat tuotearviot yhteen paikkaan, sekä seuraa myös tuotteiden herättämää kuhinaa. Tämän verkosta kerättävän kollektiivisen tiedon perusteella Wize laskee arvioiduille tuotteille myös yksinkertaisen suosittelupistearvion, WizeRankin.

Tuotteen saamat 100 pistettä kertovat, että tuotteesta pitävät sekä käyttäjät että ammattilaiset, ja että tuotteesta myös puhutaan paljon. Tällä hetkellä täyden 100 pisteen tuotteita on 32 kappaletta, vohveliraudoista flash-muistikortteihin ja turvaistuimesta mehupuristimeen.

Pistemäärään vaikuttaa Wize Blogin mukaan monet eri asiat:

"The number that we come up with isn’t “massaged” or tinkered with — the collective wisdom of thousands of people from thousands of sources is not to be messed with. This means that Wize Rank includes not just features, design, and product reliability, but also warranty information, customer service, repair, and anything else that customers factor into purchase decisions. Implicit in this is the fact that value (real or perceived) also includes cost."

Kollektiivisen arvioinnin pohjana on palvelun mukaan lähes 700 000 tuotearviota yli 4 500 eri verkkopalvelusta. Arvioituja tuotteita on jo lähes 18 000. Jos tähän vielä saisi liitettyä Toshiban matkapuhelimessa toimivan viivakoodilukijan, niin paketti olisi melko muheva.

Pelittää!