Digikko

Kiitos Typepad, tervetuloa Posterous!

Soitin eilen IT-tukeen ja puhelun lopuksi minulta kysyttiin yllättäen milloin aion päivittää blogiani seuraavan kerran. Todellakin. Hiljaista on ollut.

Bloggaaminen on tuntunut viimeisen vuoden aikana hitaalta ja jäykältä tavalta jakaa ajatuksiani. Ehkä kyse on vain omien ajatusten jumiutumisesta, mutta olen huomannut viettäväni enemmän aikaa blogien sijaan Twitterissä (laaja kv-verkosto) ja Facebookissa (omat ystävät ja tuttavat).

Olen yrittänyt löytää näiden rinnalle jonkin uuden tavan ajatusten julkaisuun ja päädyin Posterous-palveluun.

Miksi? Posterous integroituu paremmin Twitteriin ja Facebookiin ja se mahdollistaa nopeiden huomioiden julkaisemisen suoraan eri verkkosivuilta kätevän selainliitännäisen avulla.

Jos siis haluat seurata ajatuksiani jatkossa, kannattaa siirtyä osoitteeseen http://pirkkaaunola.posterous.com.

Että ihan vaan terveisinä myös sinne IT-tukeen: suurkiitos viime hetken tönäisystä ja muistutuksesta!

Brändipoliiseilla riittää kiirettä

Kuvassa nälkiintynen näköinen afrikkalaislapsi pitää kädessään hyvin Paris Hiltonin koiran näköistä eläintä ja toisessa kädessä roikkuu trendilaukku.

Tällä työllä taiteilija Nadia Plesner halusi kertoa, kuinka outoa on se, että media kiinnittää enemmän huomiota Parisin kaltaisiin julkkiksiin kuin todellisiin ongelmiin.

Louis Vuittonin mielestä laukku oli vähän liikaa heidän laukkunsa näköinen. Kyseessä on siis brändin loukkaaminen ja järkevä reaktio tähän on tietenkin haastaa taiteilija oikeuteen.

Perinteisillä brändipoliiseilla alkaa olla aika tukalaa näinä sosiaalisen median aikoina.

Mutta omistaako yritys oikeasti brändinsä? Saako brändiä rikkoa, jos perusteena on fanitus? Saako kuka tahansa käyttää ikoneiksi muodostuneita bränditunnuksia omiin tarkoituksiinsa?

Ja jos yrityksen brändi kärsii siitä, että sen avulla kiinnitetään huomiota vakaviin ongelmiin, niin eikö sellainen brändi saakin rappeutua?

Juuri tässä ja nyt

Kaupan näyteikkuna voidaan peittää ja laittaa siihen lappu "Avaamme uuden liikkeen kesäkuussa", eikä se tunnu minusta yhtään oudolta.

Televisiossa voidaan puffata ensi kuussa alkavia sarjoja, enkä koe itseäni petetyksi.

Mutta jopa "Avaamme palvelumme ensi viikolla" on verkossa naurettava lupaus. En minä halua jotain vasta ensi viikolla. Haluan sen heti.

Netti kestää äärimmäisen huonosti lupauksia tulevasta.

"Ei ainakaan olla niin viihteellisiä kuin noi!"

"Suomen blogeista tulikin viihdesivustoja" sanoi Hesari, ja blogosfääri reagoi juuri kuten lehdessä toivottiinkin. Ottamalla tiukan kannan blogeihin saa ainakin herätettyä keskustelua.

Hyviä kommentteja on jo heitelty puolin ja toisin (mm. Tuija ja Kari Haakana ovat koostaneet mielenkiintoisimpia kommentteja yhteen), ja ajattelin minäkin toimia Hesarin toivomalla tavalla.

Itseäni ihmetyttää taas kerran kansalaisjournalismin rinnastaminen perinteiseen "tiukkaan" uutiseen. Kärjistäen tuntuu siltä, että koska blogit eivät ole perinteisten medioiden mielestä skuupanneet tärkeitä asioita, eivät ne siis ole journalismia ollenkaan vaan viihdettä.

Jos journalismi ajatellaan tiukasti uutisina, eivät minusta edes sanomalehdet itse läpäise tätä journalismiseulaa.

Vai mikä tekee HS:n ruokasivuista journalismia, kun taas ruokablogit eivät tätä ole? Ovatko aikakauslehteen painetut mielenkiintoiset henkilöhaastattelut tietenkin journalismia, mutta ihmisten itse kertomat tarinat omasta elämästään eivät? Ja jos vakiintunut media jakaa käsityöohjeita, onko se journalismia, vaikka käsityöblogit ovatkin vain viihdettä?

Ehkä tätä vastakkainasettelua tarvitaan vain siksi, että perinteinen media haluaa peitellä omaa viihteellistymistään: "Ei ainakaan olla niin viihteellisiä kuin noi!"

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

"Pitäkää Areena vapaana!" evästi Grand One -tuomaristo meitä eilen palkintojenjaon päätteeksi.

Haluaisin tätä samaa itsekin, ja keskustelin asiasta eilisissa juhlissa muutamankin ihmisen kanssa. Muistutin, että jos ja kun asia on heidän mielestään tärkeä, tulisi heidän kertoa tästä myös niille, jotka asiasta päättävät.

Päätös Areenan vapaasta käytöstä ei ole täysin omissa käsissämme. Politiikka ja sähköisen median kilpailukuviot sotkeutuvat tässä(kin) asiassa iloiseksi sekamelskaksi, mikä on eittämättä valtion laitoksen varjopuolia.

Kerromme kyllä täällä oman mielipiteemme, tuomme avoimuuden näkökannan esille aina kun vain voimme ja valmistelemme ehdotuksia, mutta päätöksen tekevät toiset.

Mitä me voisimme tehdä yhdessä pitääksemme Areenan vapaana?

Dallas News kutsuu lukijansa käymään läpi JFK-materiaaleja

Alkuviikosta kotimaisetkin mediat kertoivat, kuinka Kennedyn murhatutkimuksesta oli löytynyt uutta, ennen julkaisematonta materiaalia.

Koska monia ihmisiä kiinnostavaa materiaalia on paljon ja uutiskilpailu on kovaa, päätti Dallas Morning News lyödä verkkopalvelussaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla:

"Given the volume, we haven't been able to review most of the files. That's why were calling on you. Here's your chance to review never-seen-before materials related to the JFK assassination. Take a look, and let us know if you see something interesting."

Läpikäytävää riittää, sivukaupalla kirjeitä, lehtileikkeitä, poliisiraportteja, valokuvia... Olisiko tästä muillekin medioille mallia crowdsourcingista?

(Via: Buzzmachine)

Yhä vähemmän mediatyöläisiä ja enemmän markkinointi-ihmisiä

Neljännes amerikkalaisista media-alan työpaikoista on kadonnut vuoden 2000 jälkeen, kertoo Yhdysvaltain työvoimaviranomaisten raportti. Vuonna 2007 mediatyöläisiä oli vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin viimeisten 15 vuoden aikana.

Syy tähän on Ad Agen artikkelin mukaan hyvin raadollinen: Mainostajat eivät tarvitse medioita yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Internetin noustua osaksi ihmisten arkea on perinteisen massamarkkinoinnin valta-asema alkanut horjua. Mainostajien ei  tarvitse tukeutua vain medioihin oman viestinsä välittämiseen, vaan hakukoneiden ja keskustelun aikakaudella hyvät esimerkit löytyvät myös toista kautta. Tulojen pienentyessä on yhä useamman mediatyöläisen kohtalona ollut irtisanominen.

Samalla kun mediasta palkkaa nostavien määrä on vähentynyt, on markkinointia tekevien määrä kasvanut. Vuonna 2007 markkinoinnin parissa työskenteli enemmän amerikkalaisia kuin koskaan.

Kehityksen taustalla on lienee markkinointiviestinnän suuri muutos, joka siirtää painopistettä massamarkkinoinnista vuorovaikutukseen ja keskusteluun. Erilaista konsultaatiota tarjoavien yritysten määrä on kasvanut, kun yrityksissä pohditaan miten ihmisiä voidaan tavoittaa ja osallistaa aiempaa paremmin.

Markkinointikonsulttien kärkikastiin kuuluva Joseph Jaffe ei säästele sanojaan uusimmassa kirjassaan Join the conversation (Amazon.com), jossa hän haastaa yrityksiä ymmärtämään muuttunutta maailmaa.

30 sekunnin tv-mainosten tyrmäämisen jälkeen Jaffe hyökkää entistäkin voimakkaammin massamarkkinoinnin kimppuun. Haavekuvia tarjoavan mielikuvitusmaailman sijaan Jaffe haluaisi yritysten keskittyvän tuotteidensa parantamiseen, asiakaspalvelun kehittämiseen ja aktiviiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.

Jaffen mielestä asiakaspalvelu on parasta markkinointia yritykselle. Tuhottomia euromääriä markkinointiin kylvävät yritykset hoitavat aidot asiakaskontaktit usein huonosti.

Markkinointi pyrkii herättämään ihmisten kiinnostuksen, mutta jos ihmiset oikeasti kiinnostuvat ja aktivoituvat esimerkiksi verkossa, ei yrityksillä ole resursseja vastata tähän. Ainakin itse koen tässä asiassa piston sydämessäni, enkä usko olevani ainoa.

Mutta mitä käy medialle, jos Jaffen keskusteluun ja yhteistyöhön perustuva markkinointimalli oikeasti valtaa alaa?

Kuinka moni tulee enää kymmenen vuoden kuluttua saamaan palkkanauhansa mediataloilta, jos (tai kun) markkinointi ohittaa mediat vielä nykyistäkin useammin? Tähän kannattaisi valmistua jo etukäteen, eikä vasta sitten, kun on pakko.

- - -

Sain Jaffen kirjan luettavaksi hänen bloginsa kautta, ja jotta lukemisen ilo ei jää vain minulle, laitan myös itse kirjan kiertämään. Ensimmäinen lukuinnokas bloggaaja ilmoittautukoon kommenttiosioon, sillä ehdolla että olet myös itse valmis laittamaan kirjan eteenpäin.

Massamedia on häiriötila

Kaiken mediamurrosspekulaation ja -pohdinnan keskellä minua viehätti äärettömästi eilisessä koulutuksessa esille noussut ajatus:

Sosiokulttuurisesti ja historiallisesti katsottuna nyt hajoamassa oleva (tai jo hajonnut) yhtenäiskulttuuri on vain häiriötila, jonka media on itse luonut.

Ennen massamediaa maamme muodostui hyvin erilaisista yhteisöistä, joilla oli vain vähän yhteistä. Ei ollut yhtenäistä suomalaisuutta, yhteisiä kansallisia ikoneita tai kollektiivisia kokemuksia.

Yleisöjen pirstoutuessa yhä pienempiin osiin on tämä häiriötila vähitellen päättymässä. Me palaamme takaisin normaalitilaan: pienemmän piirin yhteisöllisyyteen.

Lyhyys on ennen kaikkea median, ei käyttäjän etu

Jäin edellisen blogikirjoitukseni ja kommenttien jälkeen pohtimaan sitä, että ovatko verkkoon lyhennetyt ja tiivistetyt uutisjutut, tv-ohjelmat ja muut sisällöt oikeasti käyttäjien toive?

Minusta lyhyyden perusteleminen käyttäjien palvelemisena on silkkaa harhautusta.

Käyttäjän etu ei voi ole se, että jos hän on kiinnostunut jostain verkossa esitetystä materiaalista, saa hän koko paketin vasta toisesta mediasta.

Lyhyys on etu vain medialle.

Jos ja kun verkko tarjoaa vain lyhyitä paloja, tämä pönkittää perinteisempää mediaa. Näin ylläpidetään kuvaa siitä, että vain perinteinen media voi tarjota syventävää ja pitkää tietoa. Samalla pyritään tietenkin tarjoamaan syitä perinteisemmän median ostoon ja käyttöön.

Tässä ei ole mitään väärää, sillä bisnestähän mediat tekevät. Minusta on vain pelottavaa, jos tekijät itse oikeasti uskovat tekevänsä lyhyttä nettisisältöä siksi, että käyttäjät sitä tahtovat.

Väitän, että käyttäjät haluaisivat molemmat, sekä lyhyen tiivistyksen että pidemmän jutun.

Esimerkiksi CNN hoitaa tämän mainiosti yhdessä ja samassa paketissa: sivun yläreunan Story highlights kertoo jutun pääkohdat niille, jotka haluavat vain tiivistä sisältöä.

Jos ajattelisimme oikeasti käyttäjiä, tarjoaisimme heille sekä lyhyen että pitkän sisällön. Verkossa nämä mahtuisivat samaan pakettiin, jos vain mediat näin haluaisivat.

Pois pitkän nettitekstin pelosta

"Mutta eikös verkkoon pidä aina kirjoittaa lyhyttä tekstiä?" minulta kysyttiin viime viikolla, kun olin kouluttamassa toimittajiamme netin saloihin.

Sama kysymys on esitetty minulle jo monesti, joten hyvin syvälle on juurrutettu se verkkokirjoittamisen ismi, jonka mukaan verkossa vain lyhyt teksti toimii.

"Kaiken pitää näkyä yhdellä ruudulla ilman skrollausta."

Näinhän meille 2000-luvun alussa opetettiin. Tuolloin myös minä naputtelin verkkopalvelutekstejä samalla logiikalla. Jos pitkää sisältömassaa ei voinut millään lyhentää, pilkottiin se kahdelle sivulle. Linkkaaminen eteenpäin oli silloin pienempi paha kuin pitkä sivu.

Pituus on hiipinyt verkkopalveluihin

Verkkopalvelut, varsinkin medioiden, ovat pikkuhiljaa kasvattaneet pituuttaan, samalla kun yleistyneet rullahiiret ovat tehneet pitkien sivujen skrollaamisesta entistä helpompaa.

Minusta on hieman ristiriitaista, ettei pidentyneiden sivujen aikakaudella kuitenkaan uskota, että kärsivällisyys voisi riittää pidemmän tekstin lukemiseen. Usko lyhyeen nettitekstiin elää yhä.

Minä en voi millään ymmärtää, miksi esimerkiksi Helsingin Sanomien nettitoimituksen tehtävänä on vielä juttujen lyhentäminen. Jos ja kun juttu on usein jo valmiiksi kirjoitettu, niin miksi sitä ei julkaistaisi verkossa kokonaisuudessaan?

Pitkä tekstikin pysyy luettavana verkossa, kun se paloitellaan tarpeeksi lyhyiksi kappaleiksi ja tekstiä rytmitetään väliotsikoilla, kuvilla, lainauksilla, infobokseilla tai muilla relevanteilla tavoilla. Ainakin BBC:llä se toimii mainiosti, miksi ei Suomessa?

Lyhyen tekstin luettavuus ei ole verkon erityispiirre

Se, että ihmiset lukisivat lehdestä pidempiä tekstejä kuin verkosta ei näytä ainakaan Poynterin printti- ja nettiuutisten lukututkimuksen mukaan pitävän paikkansa.

Lyhyt teksti luetaan todennäköisemmin kokonaan kuin pitkä teksti, mutta tämä ei ole Poynterin tutkimuksen mukaan mitenkään erityisesti verkon piirre. Verkosta luetaan itse asiassa pitkiä tekstejä todennäköisemmin kuin painetusta lehdestä:

"However, when we looked at story lengths — from 1 to 4 inches for the shortest stories to those 19 inches and longer — we found that online readers still read more text regardless of the length.

We also measured whether a story was read from start to finish, and found 63 percent of story text chosen by online participants was read to completion. Reading in the two print formats was considerably lower. Forty percent of stories selected were read all the way through in broadsheets, 36 percent in tabloids."

Arvostan hyvää tiivistämistä yli kaiken, mutta minusta on pelottavaa, jos verkkotekstin lähtökohtana yhä vain pidetään lyhyyttä. Jos kirjoittajalla on relevanttia sanottavaa, ei ole mitään syytä olla sanomatta sitä vain sen vuoksi, että se satutaan julkaisemaan verkossa.

Lyhentämisvimma laskee netin arvostusta?

Väitän, että netin näkeminen lyhennettyjen ja tiivistettyjen tekstien julkaisupaikkana on myös yksi syy siihen, miksi monet journalistit pitävät nettiä toisarvoisena mediana.

"Eihän sieltä löydy mitään syvällistä analyysiä mistään" he valittavat. Ja ovat varmasti osin oikeassa, sillä jopa heidän omat toimituksensa lyhentävät ja karsivat nettijutut, koska joku on joskus käskenyt niin tehdä.

Voisiko olla aika miettiä toimintatapoja uudestaan?

"Ei päde meillä Suomessa" - mutta kuinkas sitten kävikään?

Me suomalaiset pidämme aina välillä itseämme jotenkin täysin erilaisina kuin kaikki muut. Maailmalla tapahtuu isoja muutoksia, mutta me vain istumme kahvikuppiemme ääressä ja toteamme: "Joo, mutta ei se täällä tapahdu. Suomi kun on niin erilainen maa."

Keskustelimme töissä aiheesta - kahvikupin ääressä tietenkin - ja yritimme miettiä kaikkia niitä viimeisimpien vuosien suuria mullistuksia, joita me suomalaiset yritimme viimeiseen asti torpata Joo mutta ei täällä -perusteluilla. Löysimme heti ainakin kaksi.

• Netti tulee ja jyrää. Jo vuosituhannen alkuvuosista lähtien maailmalta alkoi tulla tutkimustuloksia siitä, kuinka netti on yhä useammille aiempaa merkityksellisempi ja enemmän aikaa vievä media. Suomeen tämän ei pitänyt päteä, koska mediakenttämme on niin erilainen (=rajatumpi) kuin muualla ja sitä paitsi, mehän olemme lukijakansaa. Miten sitten on mahdollista, että näin pääsi täällä kuitenkin käymään?

• Television digitalisoitumisen muuttaa katsojatottumuksia. "Meillä on vahvat pääkanavat, ei se mihinkään muutu", mutta toisin kävi. Muutoksen aliarvointi näkyi ainakin siinä, ettei YLE osannut (tai uskaltanut) ennakoida digitalisoitumisen vaikutusta televisiomaksuihin, eivätkä kaupalliset kanavat katsojamääriin. Kaupallisten kanavien mainostajille lupaamat kontaktitakuut vetivät tv-mainonnan tukkoon, kun ihmiset yllättäen osasivatkin käyttää kaukosäädintä. Tätä oli toki kompensoitu jossain määrin maksukanavilla, joiden kasvu pääsi myös yllättämään...

Mutta mitkä olisivat niitä nyt muualla tapahtuvia muutoksia, joiden voimaa emme vielä usko täällä Suomessa?

Oma veikkaukseni on se, ettemme ole ymmärtäneet mitä globaali mediakilpailu todella tarkoittaa.

Meillä on omaan kielelliseen erityisyytteemme pohjautuva usko siitä, että suomenkieli pelastaa meidät todelliselta kilpailulta. Uskon, että ihmiset kyllä kaipaavat omankielistä sisältöä ja sille on paikkansa, mutta digitalisoituvassa maailmassa kansainväliset sisällöt, palvelut ja mediat tulevat viemään yhä enemmän meidän suomalaisten ajasta.

Voimme vielä jonkin aikaa yrittää uskotella itsellemme, että tässä vertaisverkkojen ja YouTuben maailmassa vaikkapa Finnpanelin tilastot kertoisivat mitä tv-ohjelmia ihmiset viime viikolla katsoivat. Kyllä ne jotain kertovat, mutta länsinaapurissamme tiedettiin toisin, jo vuonna 2006.

Saa mokata

Olen viime päivinä miettinyt sitä, sallimmeko me oikeasti virheiden tekemisen toisillemme (ja yrityksille). YLEn arvoihin on minusta ihan hauskasti kirjattu lupaus "Saa mokata", mutta sen toteuttaminen on usein helpompaa periaatteessa kuin käytännössä.

Onhan sitä tullut mokattua. On tehty vääriä päätöksiä ja huonoa käyttöliittymiä, käytetty epäselviä termejä, tehty palveluita jotka eivät toimi kaikilla selaimilla ja niin edelleen. On paljon, mistä oppia.

Itse toivoisin Jeff Jarvisin mukaisesti, että lähes maanisen virheiden välttelyn sijaan meidän tulisi vieläkin rohkeammin kokeilla uusia vaihtoehtoja, ja jos mennään metsään, sitten korjataan.

Tietenkin ihan toinen asia on se, jos laitamme aina ulos sutta ja sekundaa, tai jos ihan selvät perusasiat eivät toimi.

Toimimattomuutta ei saa selittää innovoinnilla, kokeiluilla tai resurssien puutteella. Mutta vieläkin tärkeämpää on se, että tehdyt virheet korjataan. Tähän päästään tietenkin vain jatkuvalla keskustelulla omien käyttäjiemme kanssa.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka toisaalta odotamme palveluntarjoajilta inhimillisyyttä ja usein myös suoraa kontaktia, vaadimme samalla täydellisyyttä. Käyttäjän kantilta katsoen tämä on tietenkin oikeutettua: Hän saa vaatia, että tuotteet ja palvelut toimivat moitteettomasti.

Mutta täydellisyys on harvoin inhimillistä.

Ehkä ongelma onkin siinä, että yritykset pyrkivät aina itse käyttäytymään täydellisesti, kuin mainosten unelmamaailmassa, mutta toivoen inhimillistä suhtautumista vasta sitten kun virheitä tehdään?

Kommunistisesta televisiomaksuyhtiöstä päivää!

Verkon välillä vähän turhankin suora kommentointi on ollut minulle tuttua jo jonkin aikaa. Silti verkkokommentointi yhdistettynä muutenkin mielipiteitä herättäviin asioihin - YLEen ja verkkopalvelu-uudistukseen - on ollut raskas kokemus.

Ennen kaikkea raskautta on aiheuttanut sähköposti- ja blogipalautteiden määrä, jota olemme käyneet tarkkaan läpi täällä Pasilassa.

Kaikkiin olisi mukava vastata jotain ja tähän toki pyrimmekin. Kriittisten, mutta asiallisten kommenttien lisäksi olen saanut havaita pari peruskommentointilinjaa, joista aion nyt julkisesti irtisanoutua.

1. Televisiomaksut
Yleläisenä keskusteluun ryhtyminen tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin joudut vastaamaan kysymyksiin televisiomaksuista, vaikka olitkin ajatellut keskustelevasi ihan jostain muusta.

Verkkokommentoinnin suola on oikeasti se, että parhaimmillaan keskustelu päätyy johonkin aivan uuteen suuntaan, mutta jos suunta on aina sama vanha tv-maksu, niin voin nyt tunnustaa suoraan, etten aio siihen keskusteluun joka kerta heittäytyä.

Pitäkää minua ylimielisenä paskana (sitäkin olen saanut kuulla olevani), mutta tv-maksusta kannattaa laittaa palautteet suoraan kansanedustajille. Minä en sille mitään voi, systeemi on nyt tällainen ja sen kanssa ollaan ja eletään.

Siitä olen toki samaa mieltä, että keskustelua julkisesta palvelusta ja sen rahoittamisesta tarvitaan, ja sille pitäisi olla paikkansa myös yle.fi:ssä. Mutta hedelmällistä siitä tulee vasta silloin, kun keskusteluun osallistuvat myös he, jotka asioista päättävät. Meitä yleläisiä on kuitenkin yli 3 400, joten aivan suoraa linjaa asioista päättäviin ei minullakaan ole.

2. Kommunismi
Vähintään joka kymmenes kommentoija on myös ollut sitä mieltä, että me Uusissa palveluissa olemme kommunisteja. Syynä on tietenkin se, että olemme töissä YLEllä.

Me tavoittelemme uutta vallankumousta, josta kertoo muun muassa uuden etusivumme oranssi väri.

Ai miten oranssi ja kommunismi liittyvät yhteen? En minäkään sitä tiennyt, kunnes minulle kerrottiin muutamassa palautteessa, että oikeasti oranssi on vain laimennettu punainen (me kommarit emme uskaltaneet edes laittaa siihen oikeaa väriä!) ja näin olemme halunnut peittää todellisia tarkoitusperiämme.

Näen toki kommenttien taakse ja ymmärrän menneiden vuosikymmenien taakat, mutta kun ei näihin kommentteihin auta edes paljastaa, etten ole koskaan äänestänyt vasemmistopuolueita. Enkä muuten ole ainoa tässä yhtiössä, vaikka vaikeaa se varmasti on uskoa.

Joten ihan vaan tiedoksi, että kommaripalautteisiin tulet jatkossa saamaan korkeintaan Kiitos palautteesta -viestin.

- - -

Kaiken tämän jälkeen olen miettinyt yhä uudestaan ja uudestaan miten saisin ihmiset motivoitua julkiseen bloggaamiseen. Miten valmistella keskustelukulttuurista innostuneet ihmiset siihen, että keskustelun käyminen ei ole aina kovin miellyttävää? Miten kertoa todellisuudesta ilman että se laimentaa innostuksen ja typistää blogit pelkiksi verkkokolumneiksi?

Keskustelua ei voi kahlita, mutta molemminpuolinen kunnioitus voisi välillä olla paikallaan.

Kasvavat kävijämäärät automaattisesti luottamuksen merkki?

Median jälkipyykki Jokelan tapauksesta jatkuu varmasti vielä pitkään, ja hyvä niin. Omahyväisten lausuntojen välissä on päästy nälvimään kilpailijoiden lisäksi tietenkin myös blogeja.

Olen pannut parissa keskustelussa merkille median edustajien itsetyytyväisyyden siitä, kuinka ihmisten ryntäys Jokela-tiedon perässä medioiden uutissaiteille ja perinteisen median pariin kertoisi siitä, että ihmiset yhä luottavat perinteiseen mediaan eivätkä blogeihin sun muihin hössötyksiin.

Asia voi ehkä olla näin, mutta muutamia mutkia on päättelyssä kyllä oiottu.

Luulin ihan jo valtamedian ja ihmisten omaehtoisen julkaisemisen vastakkainasettelun loppuneen. Isot tragediat ohjaavat meitä vielä hakemaan tietoa perinteisestä mediasta, eivätkä blogien kaltaiset julkaisut tässä mielessä niitä vastaan kilpailekaan.

Sitä paitsi eihän verkkopalveluiden kävijämäärämittauksilla voida perustella sellaista, jota ne eivät edes mittaa.

Niin kauan kun käytössämme ovat pelkästään vakiintuneita verkkomedioita mittaavat järjestelmät, emme voi tehdä verkkomedioiden kasvavien kävijämäärien pohjalta oletuksia mistään muusta kuin siitä, että mitattavien verkkopalveluiden kävijämäärät ovat kasvaneet.

Jos yle.fi:n kävijämäärät kasvavat, niin millä logiikalla se olisi automaattisesti pois esimerkiksi blogosfäärin liikennemäärästä? Onko liikenteen määrä muka vakio, jolloin toisen kasvu on heti toiselta pois? Entä jos blogien lukeminenkin lisääntyi Jokelan tragedian yhteydessä, mutta tämä jäi vain mittaamatta?

En myöskään suostu automaattisesti vetämään yhtäsuuruusmerkkejä kasvaneiden kävijämäärien ja luottamuksen välille.

Muutenkin tasaisin välein heräävä Ihmiset eivät luota blogeihin -keskustelu on minusta hyvin kummallista. Blogit asetetaan helposti vertailuun perinteisten mediasisältöjen kanssa, kuten Jokelan tapauksessakin. Koko asetelma on niin absurdi, ettei se kerro muusta kuin vertailijoiden tietämättömyydestä.

Luottamusproblematiikan voisi yhtä hyvin kääntää vaikuttavuuden miettimiseen. Hypätään Jokelan tapahtumista muualle ja otetaan blogien kanssa vertailuun mainonta.

Perinteinen mediaväki taputti innokkaasti kyselytutkimukselle, jonka mukaan vain kolmannes suomalaisista luottaa blogeihin. Luottamus blogeihin on noin 10 prosenttiyksikköä matalammalla kuin niiden suomalaisten määrä, jotka sanovat luottavansa mainontaan.

Mutta miten on edes mahdollista, että vaikka vain 43 % suomalaisista luottaa mainontaan täysin tai jossain määrin, tutkijat väittävät mainonnan tehoavan ja vaikuttavan? Ei kai vaikutus muka tapahdu vain niiden joukossa, jotka sanovat luottavansa mainontaan?

Haluamme ajatella itseämme rationaalisina olentoina, jota ei mainonnat ja vieraiden ihmisten mielipiteet heilauta mihinkään suuntan. Yhä useampi ihminen kuitenkin lukee blogeja ainakin silloin tällöin ja kerrommepa me sitten kyseltäessä luottavamme niihin tai ei, uskoisin niiden vaikuttavan mielipiteisiimme.

Emme vain halua myöntää, että jokin ulkopuolinen viesti vaikuttaisi meihin.

Digiskitsofreniasta uusi kansantauti?

VTT:n tutkijoiden Sirkka Heinosen ja Minna Halosen Making Sense of Social Media -raportti on lukemisen väärtti. Maanantaina käteeni saama yhdeksän asiantuntijan haastattelujen ympärille rakennettu raportti on jyllännyt mielessäni koko työviikon ajan.

Erityisesti olen pohtinut raportin ajatuksia yhteisöllisen median roolista identiteetin rakentamisessa ja rakentumisessa.

Tämän aihepiirin tärkeyttä korosti raportin haastateltavista erityisesti ITU:ssa työskentelevä Lara Srivastava, jonka ajatuksia kannattaa katsoa hänen LIFT07:ssä pitämästä presentaatiosta. Identiteettiä hän käsittelee erityisesti noin ~20 minuutista eteenpäin.

Srivastava näkee yhteisöllisen median nousun takana ikiaikaisen tarpeemme etsiä omaa identiteettiämme. Rakennamme aina identiteettiämme kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa, joten yhteisöllinen media on vain tarjonnut uusia työkaluja tähän.

Hänen mukaansa meidän tulisi kuitenkin huomioida tarkkaan se, kuinka digitaalisen maailman moninaisten profiilien ja verkkoidentiteettien hallitseminen voi muodostua jopa ylivoimaisen vaativaksi, ei vain teknisesti vaan myös henkisesti.

Erilaisten profiilien hallitsemisen lisäksi digitaalisessa maailmassa keskustelevat, bloggaavat ja muutenkin aktiivisesti toimivat saavat ja joutuvat välillä kasvotusten paljon suoremman palautteen kanssa kuin tosielämässä. Monet reaalimaailmassa selän taakse jäävät mutinat kuuluvat usein verkon arkipäivään, ja ne voivat johtaa varsinkin vasta identiteettiään rakentavien nuorten kohdalla tiukkoihin pohdintoihin omasta itsestään.

Srivastavan raportissa esittämä digiskitsofrenian uhka ei ehkä ole niin keski-ikäiset-pelottelevat-digimaailmalla -tyyppinen kuin mitä ensi-istumalta voisi ajatella. Heinonen ja Halonen pohtivatkin raportissa yhtenä yhteisöllisen median bisnesmallina erilaisia identiteetinhallintaan tähtääviä palveluita.

Oman digitaalisen jalanjäljen ymmärtäminen ja hahmottaminen tulee varmasti yhä tärkeämmäksi, mutta mitä oikein tarkoitettaisiin digitaalisen identiteetinhallinnan bisneksellä? Ettei vain oikeasti henkilöbrändinhallintaa?

Tehdään tuotteen (eli ihmisen) ja kilpailukentän (kontaktikentän) nykytila-analyysi, selvitetään mitä tuotteesta (ihmisestä) tällä hetkellä ajatellaan ja mitkä ovat siihen liitetyt mielikuvat (mielipiteet), päätetään tavoitepositio (ihanneminä) ja työstetään suunnitelma millä toimenpiteillä tavoite saavutetaan.

Ei siinä mitään. Henkilöbrändinhallintabisneksen kysyntä tulee varmasti lisääntymään, mutta se olisi varmasti houkuttelevaa kääriä identiteettikääreisiin. Toivottavasti olen väärässä.

VTT:n raportin pitäisi tulla piakkoin luettavaksi Owelaan, näin ainakin julkistustilaisuudessa luvattiin.

Lift07:n kaikki seminaaripresentaatiot ovat tietenkin myös netissä katseltavissa.