Digikko

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

"Pitäkää Areena vapaana!" evästi Grand One -tuomaristo meitä eilen palkintojenjaon päätteeksi.

Haluaisin tätä samaa itsekin, ja keskustelin asiasta eilisissa juhlissa muutamankin ihmisen kanssa. Muistutin, että jos ja kun asia on heidän mielestään tärkeä, tulisi heidän kertoa tästä myös niille, jotka asiasta päättävät.

Päätös Areenan vapaasta käytöstä ei ole täysin omissa käsissämme. Politiikka ja sähköisen median kilpailukuviot sotkeutuvat tässä(kin) asiassa iloiseksi sekamelskaksi, mikä on eittämättä valtion laitoksen varjopuolia.

Kerromme kyllä täällä oman mielipiteemme, tuomme avoimuuden näkökannan esille aina kun vain voimme ja valmistelemme ehdotuksia, mutta päätöksen tekevät toiset.

Mitä me voisimme tehdä yhdessä pitääksemme Areenan vapaana?

Yhä vähemmän mediatyöläisiä ja enemmän markkinointi-ihmisiä

Neljännes amerikkalaisista media-alan työpaikoista on kadonnut vuoden 2000 jälkeen, kertoo Yhdysvaltain työvoimaviranomaisten raportti. Vuonna 2007 mediatyöläisiä oli vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin viimeisten 15 vuoden aikana.

Syy tähän on Ad Agen artikkelin mukaan hyvin raadollinen: Mainostajat eivät tarvitse medioita yhtä paljon kuin aikaisemmin.

Internetin noustua osaksi ihmisten arkea on perinteisen massamarkkinoinnin valta-asema alkanut horjua. Mainostajien ei  tarvitse tukeutua vain medioihin oman viestinsä välittämiseen, vaan hakukoneiden ja keskustelun aikakaudella hyvät esimerkit löytyvät myös toista kautta. Tulojen pienentyessä on yhä useamman mediatyöläisen kohtalona ollut irtisanominen.

Samalla kun mediasta palkkaa nostavien määrä on vähentynyt, on markkinointia tekevien määrä kasvanut. Vuonna 2007 markkinoinnin parissa työskenteli enemmän amerikkalaisia kuin koskaan.

Kehityksen taustalla on lienee markkinointiviestinnän suuri muutos, joka siirtää painopistettä massamarkkinoinnista vuorovaikutukseen ja keskusteluun. Erilaista konsultaatiota tarjoavien yritysten määrä on kasvanut, kun yrityksissä pohditaan miten ihmisiä voidaan tavoittaa ja osallistaa aiempaa paremmin.

Markkinointikonsulttien kärkikastiin kuuluva Joseph Jaffe ei säästele sanojaan uusimmassa kirjassaan Join the conversation (Amazon.com), jossa hän haastaa yrityksiä ymmärtämään muuttunutta maailmaa.

30 sekunnin tv-mainosten tyrmäämisen jälkeen Jaffe hyökkää entistäkin voimakkaammin massamarkkinoinnin kimppuun. Haavekuvia tarjoavan mielikuvitusmaailman sijaan Jaffe haluaisi yritysten keskittyvän tuotteidensa parantamiseen, asiakaspalvelun kehittämiseen ja aktiviiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa.

Jaffen mielestä asiakaspalvelu on parasta markkinointia yritykselle. Tuhottomia euromääriä markkinointiin kylvävät yritykset hoitavat aidot asiakaskontaktit usein huonosti.

Markkinointi pyrkii herättämään ihmisten kiinnostuksen, mutta jos ihmiset oikeasti kiinnostuvat ja aktivoituvat esimerkiksi verkossa, ei yrityksillä ole resursseja vastata tähän. Ainakin itse koen tässä asiassa piston sydämessäni, enkä usko olevani ainoa.

Mutta mitä käy medialle, jos Jaffen keskusteluun ja yhteistyöhön perustuva markkinointimalli oikeasti valtaa alaa?

Kuinka moni tulee enää kymmenen vuoden kuluttua saamaan palkkanauhansa mediataloilta, jos (tai kun) markkinointi ohittaa mediat vielä nykyistäkin useammin? Tähän kannattaisi valmistua jo etukäteen, eikä vasta sitten, kun on pakko.

- - -

Sain Jaffen kirjan luettavaksi hänen bloginsa kautta, ja jotta lukemisen ilo ei jää vain minulle, laitan myös itse kirjan kiertämään. Ensimmäinen lukuinnokas bloggaaja ilmoittautukoon kommenttiosioon, sillä ehdolla että olet myös itse valmis laittamaan kirjan eteenpäin.

"Ei päde meillä Suomessa" - mutta kuinkas sitten kävikään?

Me suomalaiset pidämme aina välillä itseämme jotenkin täysin erilaisina kuin kaikki muut. Maailmalla tapahtuu isoja muutoksia, mutta me vain istumme kahvikuppiemme ääressä ja toteamme: "Joo, mutta ei se täällä tapahdu. Suomi kun on niin erilainen maa."

Keskustelimme töissä aiheesta - kahvikupin ääressä tietenkin - ja yritimme miettiä kaikkia niitä viimeisimpien vuosien suuria mullistuksia, joita me suomalaiset yritimme viimeiseen asti torpata Joo mutta ei täällä -perusteluilla. Löysimme heti ainakin kaksi.

• Netti tulee ja jyrää. Jo vuosituhannen alkuvuosista lähtien maailmalta alkoi tulla tutkimustuloksia siitä, kuinka netti on yhä useammille aiempaa merkityksellisempi ja enemmän aikaa vievä media. Suomeen tämän ei pitänyt päteä, koska mediakenttämme on niin erilainen (=rajatumpi) kuin muualla ja sitä paitsi, mehän olemme lukijakansaa. Miten sitten on mahdollista, että näin pääsi täällä kuitenkin käymään?

• Television digitalisoitumisen muuttaa katsojatottumuksia. "Meillä on vahvat pääkanavat, ei se mihinkään muutu", mutta toisin kävi. Muutoksen aliarvointi näkyi ainakin siinä, ettei YLE osannut (tai uskaltanut) ennakoida digitalisoitumisen vaikutusta televisiomaksuihin, eivätkä kaupalliset kanavat katsojamääriin. Kaupallisten kanavien mainostajille lupaamat kontaktitakuut vetivät tv-mainonnan tukkoon, kun ihmiset yllättäen osasivatkin käyttää kaukosäädintä. Tätä oli toki kompensoitu jossain määrin maksukanavilla, joiden kasvu pääsi myös yllättämään...

Mutta mitkä olisivat niitä nyt muualla tapahtuvia muutoksia, joiden voimaa emme vielä usko täällä Suomessa?

Oma veikkaukseni on se, ettemme ole ymmärtäneet mitä globaali mediakilpailu todella tarkoittaa.

Meillä on omaan kielelliseen erityisyytteemme pohjautuva usko siitä, että suomenkieli pelastaa meidät todelliselta kilpailulta. Uskon, että ihmiset kyllä kaipaavat omankielistä sisältöä ja sille on paikkansa, mutta digitalisoituvassa maailmassa kansainväliset sisällöt, palvelut ja mediat tulevat viemään yhä enemmän meidän suomalaisten ajasta.

Voimme vielä jonkin aikaa yrittää uskotella itsellemme, että tässä vertaisverkkojen ja YouTuben maailmassa vaikkapa Finnpanelin tilastot kertoisivat mitä tv-ohjelmia ihmiset viime viikolla katsoivat. Kyllä ne jotain kertovat, mutta länsinaapurissamme tiedettiin toisin, jo vuonna 2006.

Vai että rekisteröintinumero Areenaan?!

Täytyy sanoa, että itsellänikin hypähti sydän jotakuinkin kurkkuun, kun luin eilen illalla pikaisesti HS:n uutisen Yleisradio rajaa verkkopalveluaan tv-maksun maksaneille.

Ensireaktion jälkeen tavasin uutisen parikin kertaa, ja tajusin, että voihan asian toki näinkin ilmaista, mutta hieman tarkoituksenhakuista, eli myyvää, valikointia on tässä harjoitettu.

"Ensi vuoden alusta Ylen Areena -palvelun käyttöön tarvitaan rekisteröintinumero, jonka saavat vain tv-maksunsa maksaneet. Areena on palvelu, jossa ohjelmia voi katsoa ja kuunnella sen jälkeen, kun ne on lähetetty televisiosta tai radiosta. Lisäksi Areenassa on Elävä arkisto."

Tämä on sikäli väärin, että palvelun käyttöä varten ei aina tarvitse rekisteriöintinumeroa. Areenaan pääsevät kaikki ja suurin osa sisällöstä on kaikkien katseltavissa ja kuunneltavissa aivan kuten nytkin.

TV-maksun on suunniteltu avaavan sisältöä tätä laajemmin. Osa YLEn ohjelmistosta - mahdollisesti esimerkiksi erityisesti Areenaa varten hankittua ohjelmistoa - on saatavilla vain "kanta-asiakkaillemme".

Viestinnällä on tapana epäonnistua usein, mutta onneksi tämä uutinen ei pitänyt paikkaansa. Jos olisi, olisin varmasti irtisanoutunut saman tien.

Nettijakelulla uusia yleisöjä Nelosen malliin

Nelosen ja Disneyn sopimus suosikkisarjojen nettijakelusta on hatunnoston arvoinen uutinen.

Tekniikkaa ja laitonta lataamista vastaan on järkevintä taistella tarjoamalla sisällöt helposti ja kohtuuhinnalla ihmisten saataville.

Uusi Hot from the US -palvelu (nimeen olisi voinut myös vähän panostaa) on mielestäni myös siinä mielessä toimiva ratkaisu, että sillä voidaan tavoittaa aidosti uusia kohderyhmiä.

Nykyisten kotimaisten nettitelevisioiden ongelmana on se, että viikon tai kuukauden ajalle tarjottu siirretty katselumahdollisuus houkuttelee lähinnä vain niitä, jotka kyseisiä ohjelmia jo muutenkin katsovat.

Uusien yleisöjen tavoittamiseksi tarvitaan jotain muuta, ehkä Nelosen malliin?

Virtuaalisia ja fyysisiä jakelukanavia

Istuin innosta piukkana alkuviikon BBC:llä. Olin suunnitellut bloggaavani läpi EBU:n nettiryhmän seminaarin, mutta eihän kokoushuoneessa tietenkään ollut nettiä. Siitä olisi ehkä voinut päätellä jotain.

Muutamista äärettömän mielenkiintoisista ideoista ja case-esimerkeistä huolimatta kaiken läpi paistoi, että huoneeseen olivat kokoontuneet televisio- ja radioihmiset puhumaan netistä.

Tajusin vasta tänään, että osin keskustelu oli kuin toisintoa viime vuosituhannen lopun netti-innon ajoilta.

Tuolloin netti nähtiin usein ennen kaikkea jakelukanavana, jonne dumpattiin ja copy-pastetettiin esitetekstit, kuvat, tiedotteet ja muut.

Nyt tuo samainen jakelukanava-ajatus kukoistaa voimakkaana, mutta dumpattavat sisällöt ovat vain vaihtuneet kuvista ja teksteistä videoiksi ja audioiksi. On kuin toisaalta oltaisiin ymmärretty netin tärkeys, mutta silti haluttaisiin jatkaa vain kuten aina ennenkin.

Ohjelmat ovat toki tärkeitä, ja hyvät ohjelmat tulevat keräämään paljon katsojia myös netissä.

Oma Areenammekin toimii mainiosti yhden viikon katseluarkistona, mutta pitkät, toisiin medioihin suunnitellut ohjelmat eivät ole netin kannalta välttämättä kaikkein toimivin formaatti.

Oikeusneuvotteluja tulee toki jatkaa niin, että kaikki ohjelmisto voisi olla ihmisten katseltavissa ja kuunneltavissa myös verkossa. Nyt vain tuntuu kuin tämä oikeus- ja jakelutaistelu hukuttaisi alleen verkon ehdoilla tehtävien sisältöjen kehittämisen ja tuottamisen tärkeyden.

Tai ehkä minä olen vain kärsimätön ja haluan saada kaiken heti. Paitsi iPhonen. Minulle riitti kurkistelu fyysisen jakelukanavan ikkunan takaa:

Brändinkiillotusta tärkeillä teemoilla

Minua rupeaa aina hieman epäilyttämään, kun media ryhtyy kampanjoimaan jonkin asian puolesta.

YLEläiset yrittivät pari vuotta sitten laittaa suomalaisia liikkeelle. Tärkeä asia ja ehkä siitä joku innostui, kun asiaa käsiteltiin useissa tv- ja radio-ohjelmissa. Epäilen kyllä kovasti.

Hesarin tämän viikon Kaisaniemi-teema oli päätetty vetää läpi sellaisella volyymillä, että ainakin minua hirvitti. Pari sivua Kaisaniemi-juttuja jokaisessa viikon lehdessä kääntyi ainakin minun mielessäni osoitukseksi Lasitalon voimasta. Ei ammuttu edes haulikolla vaan tykillä. Olemme myös paikallislehti, lasitalosta huudettiin.

Vielä sunnuntai-iltana Hesarin oma puistotapahtuma oli netissä heidän pääuutisensa. Ihanko totta, että se oli päivän tärkein juttu?

Iltalehti on ollut brändinkiillotusteemaviikoillaan kuitenkin ihan omassa luokassaan. Kun viikon ajan kirjoittaa lehteen kaksi sivua vaikkapa lasten lihomisesta, hoitajien palkoista tai muusta tärkeästä teemasta, repii lehti samasta teemasta itselleen myös kalliin brändikampanjan.

Kun kampanja on ohi, voi lasten lihomisen unohtaa, ja keskittyä jälleen vaikka Big Brotheriin.

Vaikka itse teemat ovat tärkeitä, minusta erilaiset teemakampanjat ovat enemmän median omaa brändityötä ja voimanosoitusta kuin itse asiaan puuttumista. Jos käsiteltävä teema kerran on niin tärkeä, niin miksi se ei näy median agendalla koko ajan?

Ehkä erilaiset teemaviikkot ovat medialle vain viimeinen keino osoittaa oma voimansa. Se on kuin haikailua vanhaan maailmaan, jossa media sai päättää mikä on tärkeää ja mistä puhutaan.

Nykyisin tuon voiman osoittaminen taitaa onnistua vain massiivisella teemoituksella ja kampanjoinnilla, jos niilläkään. Ihmiset saavat itse päättää mikä loppujen lopuksi on tärkeää.

Ehkä jotain kertoo se, että Hesarin lukijoiden mielestä Kaisaniemen puistotapahtuma ei ollut päivän tärkein uutinen?

Kritiikistä itsekriittisyyteen

Juuri päättyneen kesäloman aikana silmiini on sattunut suhteellisen paljon mediakritiikiksi puettua eri medioiden välistä piikittelyä. Tai ehkä olen vain huomannut sen aiempaa paremmin näin ensimmäisenä YLE-kesänäni.

Suuri kiitos tästä kuuluu varmasti tämän viikonlopun digisiirtymälle, jonka nimissä on käyty tiukkaa argumentaatiota erityisesti sanomalehtien ja television välillä.

Kritiikki on hyvin usein paikallaan, mutta välillä tuntuu, että maaliin ampuessa osutaan samalla tahattomasti myös omaan jalkaan.

Tässä muutama esimerkki kesälomani varrelta. Eksaktit päivät valitettavasti puuttuvat, sillä nämä ovat tarttuneet muistiini lomareissujen aikana.

Digisiirtymästä varsinkin iltapäivälehdet ovat repineet messeviä otsikoita. ”Tuhannet irtisanovat tv-lupansa” (josta YLE myös itse kirjoittaa), mutta esimerkiksi IS tuskin revittelee samaan aikaan omalla levikkitappiollaan.

Vuonna 2006 IS:n levikki tippui -4,7 % (pdf). Se on aika paljon, mutta ei ilmeisesti jutun väärtti.

HS:n toimittaja taasen valitti elokuisessa kolumnissaan kuinka YLE vähentää nuorten tv-ohjelmia aivan liikaa. Oli lienee työtapaturma, että tämä tv-sivujen kolumni sattui lauantain lehteen HS:n oman, viikoittaisen nuorten sivun viereen.

Kyseinen toimittaja, jonka nimeä en valitettavasti muista, tietää varmasti, että nuoret lukevat lehdistä myös muita kuin nuorisojuttuja. Sama ajatus ei ilmeisesti voi toimia televisiossa.

Televisiossa tulee siis olla paljon omia nuorten ohjelmia, mutta nuorten palsta kerran viikossa riittää sanomalehdessä?

TV-sivujen kolumnit ovat muutenkin herkullisia luettavia. Ne ovat usein pahempia valituspaikkoja kuin blogit, paitsi että toimittajat osaavat pukea subjektiiviset potutuksen aiheet bloggaajia paremmin objektiivisen viestinnän viittaan.

Jokakesäiset TV:n kesäuusinnat sapettavat –kolumnit voisi kuopata, jos ei kerran ole mitään uutta sanottavaa.

Kyseiset toimittajat voisivat myös katsella kriittisesti omia hengentuotoksiaan: Sanomalehdet jos jotkin ovat kesä toisensa jälkeen täynnä kesäuusintoja, varsinkin kolumnipalstoilla.

Vuodesta toiseen toimittajat täyttävät heinäkuiset lehdet jotakuinkin samoilla jutuilla vaarallisista eläimistä (viime vuosina noussut kesäjuttutyyppi), säävalituksista (joko liian kuumaa tai kylmää), pettävistä kesäheiloista (tämä on erityisesti IL:n bravuuri) ja siitä, kuinka paljon körtit söivät tänä kesänä jäätelöä.

Astetta fiksumpaan muotoon televisiokritiikkinsä puki Turun Sanomat. Lehti julkaisi elokuun alussa Extra-liitteessään useita juttuja ihmisistä, jotka elävät ilman televisiota. He ovat silti ihan fiksuja ja ajattelevia! Näin varmasti onkin.

Ilman yhtä mediaa voi hyvin elää, mutta voisiko sanomalehti julkaista jutun fiksuista ihmisistä, jotka eivät lue sanomalehtiä? Epäilen suuresti.

Vaikka itse luotankin sanomalehtien voimaan, en silti suostu uskomaan, että kaikki sanomalehtiä lukemattomat olisivat asioista tietämättömiä ja sivistymättömiä tolloja. Täytyykö oman median arvoa todella korottaa toisia tallomalla?

Ehkä jonkinasteinen pelko oman median tulevaisuudesta on saanut sanomalehdet ja sähköiset mediat hyökkäämään toistensa kimppuun. Kunpa vain muistaisimme, ettei mikään media yksinään voi täyttää kaikkia tarpeita. Jokaiselle löytyy oma paikkansa, nyt vain käydään taistelua seuraavista asemista.

Onneksi välillä kuitenkin joku osuu maaliin.

Olipa sitten mitä mieltä tahansa YLEn oman ohjelmatuotannon tulevaisuudesta, niin HS:n tämänpäiväinen juttu nosti ainakin esille olennaisen asian.

Toivoisin silti, että oman työnantajani ammattitaitoisesti toimittajat voisivat, saisivat ja muistaisivat myös itse ottaa aktiivisesti YLEn tulevaisuuden esille. Tasapuolisesti ja kriittisesti, kuten toimittajien kuuluukin.

Eri medioiden välistä kritiikkiä murentaa se, ettemme me median edustajat osaa olla kovin itsekriittisiä oman mediamme suhteen. Toisia kyllä mottaillaan surutta, ja yritämme käyttäytyä niin kuin itsellä ei olisi oma lehmä ollenkaan ojassa.

Ehkä kritiikkiä enemmän tarvittaisiin julkista itsekritiikkiä?

Päivittäiset uutiset tippumassa arkirutiinien ulkopuolelle?

Päivän surfailu johti Harvardissa juuri julkaistun Young People and News -tutkimusraportin (pdf) ääreen (via Micropersuasion).

Nuorten uutiskulutusta käsittelevää raporttia on toki paras lukea amerikkalaisten voimakas televisiokulttuuri takaraivossa, mutta löytyypä siitä erittäin mielenkiintoisia havaintoja meillekin.

Merkittävää on se, ettei suurella osalla amerikkalaisnuorista ole uutisten seuraamisrutiinia.

Uutisia kulutetaan sattumanvaraisesti ja usein hyvin kevyesti. Päivittäiset uutiset ovat pudonneet arkisten rutiinien ulkopuolelle ja kaikkinensa nuoret kuluttavat uutisia merkittävästi vanhempiaan vähemmän.

Huoli amerikkalaisnuorten yleistiedosta on raportin mukaan oikeutettu. Nuorten aikuisten tietotaso ajankohtaisista aiheista ja politiikasta on paljon vanhempia sukupolvia matalampi. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ikä ei ollut merkittävästi selittänyt tietotason eroja toisin kuin nyt.

Onko verkko sitten syyllinen tähän uutisrappioon? Kyllä ja ei.

Internet on uutistoiminnan kannalta aidosti kasvava ja merkittävä media, sillä siellä vietetään  paljon aikaa. Huomattavaa on kuitenkin se, ettei netissä vietetty aika suoraan tarkoita lisääntyvää uutiskulutusta samassa mediassa.

Verkko ei näytä opettavan uutisrutiinia niille surfareille, joilta uutisten seuraamisen rutiinit muutenkin puuttuvat. Valintoja täynnä oleva verkko tukee ennemmin jo opittuja tottumuksia ja mieltymyksiä kuin opettaa uusia.

Tässä mielessä netti näyttää tietä muille medioille. Median kuluttaminen on muuttumassa henkilökohtaisemmaksi. Kotona on useita televisio- ja radiovastaanottimia, jokaisella omat tietokoneet ja henkilökohtaiset mp3-soittimet.

Ihmiset oppivat jo nuoresta pitäen valitsemaan itseään kiinnostavat sisällöt. Vaikeat ja monimutkaiset uutiset on helppo ohittaa, mutta Anna Nicole Smithin kuolinuutinen kyllä tarttuu haaviin verkon sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Raportti ennustaa, että ihmisten mediakäytön erikoistuiminen tulee jatkumaan:

"A person might read the newspaper for its public affairs coverage, watch television for its entertainment programs, and use the Internet for gaming and social interaction, or any of a dozen other content and medium combinations."

Tämä on tärkeä huomio siksi, etteivät nuoret aikuiset raportin mukaan seuraa uutisia heidän vanhempiensa tavoin useasta eri mediasta. Uutisten seuraaminen yhdessä mediassa ei ennusta uutiskulutusta toisessa mediassa niin voimakkaasti kuin aiemmin.

Verkossa innokkaasti surfaavat amerikkalaisnuoret eivät siis näytä automaattisesti siirtyvän verkon uutispalveluiden käyttäjiksi, vaan merkittävälle osalle televisio on vieläkin se tärkein uutisväline. Netin lopullista läpimurtoa täytyy tutkimuksen mukaan yhä odottaa - mutta se on kyllä tulossa.

Mielenkiintoinen huomio on myös se, että raportin laatineen Thomas E. Pattersonin mukaan tutkimukset ovat aiemmin yliarvioineet sanomalehtiä uutiskulutuksessa. Vaikka monet lukevatkin lehtiä, prosentuaalisesti merkittävä osa (68 %) on vain selailijoita, joiden haaviin merkittävät uutisaiheet eivät lehden sivuilta tartu.

Radiota on tutkimuksen mukaan taasen aliarvostettu uutismediana. Musiikin välissä kuultavat uutislähetykset ovat monille nuorille paljon merkittävämpi tapa pysyä ajan tasalla kuin aiemmin on ajateltu.

Kaikki tulokset eivät varmasti istu suomalaiseen printtikulttuuriin.

Itse uskon kuitenkin erityisesti medioiden henkilökohtaistumisen ja erikoistumisen pätevän hyvin myös täällä.

Aggregaatteja ja muita lonkeroita

Videoiden määrä netissä kasvaa, käyttäjien tuottamat sisällöt ovat tulleet jäädäkseen, niillä voidaan tehdä bisnestä ja vain hyvä sisältö pelittää. Näihin neljään pääkohtaan voisi kiteyttää Bear Stearnsin viihdeteollisuutta ja erityisesti netin kasvavaa videomarkkinaa käsittelevän raportin (pdf).

Sinänsä raportissa ei ollut yllätyksiä, mutta muutama kohta sai ajatukset liikkelle, varsinkin nyt kun teen työtä  mediadinosauruksessa. Raportin lähtökohtana voisi pitää sitä, etteivät erilaiset audiovisuaaliset sisällöt enää todellakaan ole vain sähköisten medioiden etuoikeus.

Kilpailu lisääntyy merkittävästi, kun printtimedia lähestyy sähköistä mediaa omalla nettivideotarjonnallaan ja käyttäjien omat videokamerat työntävät verkkoon yhä enemmän materiaalia.

Jäin itse miettimään, että sähköisten medioiden perinteinen etulyöntiasema audiovisuaalisessa sisällössä voi helposti muuttua myös taakaksi.

Perinteiseen broadcasting-formaatin ohjelmat eivät välttämättä ole se muoto, joka verkossa vetää parhaiten. Toiset haluavat kokonaisia ohjelmia, toiset lyhyempää videovirtaa. Molempia olisi tarjottava ja kummatkin olisi osattava paketoida hyvin. Me olemme Areenan kanssa todellakin vasta alkuvaiheissa.

Klippiä ja ohjelmaa tulee verkkoon koko ajan lisää. Kun sisältöä on järjettömän paljon, tarvitaan vielä nykyistäkin enemmän välikäsiä, aggregaattipalveluita ja hakukoneita. Bear Stearnsillä on kova luottamus siihen, että jonkun on luotava järjestystä kaaokseen.

Perinteisille  mediayhtiöille tämä kehitys on jälleen kerran haasteellinen.

Me - näin reilun puolen vuoden kokemuksen perusteella - rakennamme mielellämme omia järjestelmiämme. Välikädet ovat olleet pahasta ja olennaisinta on ollut liikenteen ohjaaminen juuri omaan palveluun.

Ehkä näin on tapahtunut myös mittausteknisistä syistä. Kun kokonaisyleisöjä verkosta on muuten vaikea mitata, on helpompi pyrkiä keskittämään kaikki liikenne omaan palveluun.

Mutta raportin mukaan varsinkin nuoremmat netinkäyttäjät pitävät You Tuben kaltaisia videoaggregaattipalveluita ja kavereiden suositteluja parhaimpina tapoina löytää uutta sisältöä. Medioiden omat palvelut jäävät suosiossa pitkälle aggregaattien jälkeen.

Itse uskon, että kaiken liikenteen ohjaaminen vain omaan palveluun on pidemmän päälle vain taistelua tuulimyllyjä vastaan. Mutta minkäs teet, kun oikeudet tulevat vastaan?

Meille olisi tietenkin mukavaa, jos kaikki haluaisivat kuluttaa sisältönsä juuri Areenassa, mutta pirstoutuvassa mediamaailmassa jo tällaisen toiveen esittäminen olisi pään laittamista pensaaseen.

Miten löytää se järkevä tapa ylettää videolonkerot ympäri verkon, niin että tekijöiden oikeudet otetaan aidosti huomioon? Mikä olisi optimaalinen tapa jaella sisältöjä ympäri verkon, niin että ne olisivat helposti ja laillisesti löydettävissä, tilattavissa ja kulutettavissa?

Hakukoneoptimointi on tietenkin yksi ratkaisun osa, mutta sen lisäksi tarvitaan paljon neuvotteluita sekä halua ja tahtoa ymmärtää digitaalisen maailman kehittymistä. Erityisesti sen vuoksi, että meillä kaikilla olisi töitä myös jatkossa.