Digikko

Lyhyys on ennen kaikkea median, ei käyttäjän etu

Jäin edellisen blogikirjoitukseni ja kommenttien jälkeen pohtimaan sitä, että ovatko verkkoon lyhennetyt ja tiivistetyt uutisjutut, tv-ohjelmat ja muut sisällöt oikeasti käyttäjien toive?

Minusta lyhyyden perusteleminen käyttäjien palvelemisena on silkkaa harhautusta.

Käyttäjän etu ei voi ole se, että jos hän on kiinnostunut jostain verkossa esitetystä materiaalista, saa hän koko paketin vasta toisesta mediasta.

Lyhyys on etu vain medialle.

Jos ja kun verkko tarjoaa vain lyhyitä paloja, tämä pönkittää perinteisempää mediaa. Näin ylläpidetään kuvaa siitä, että vain perinteinen media voi tarjota syventävää ja pitkää tietoa. Samalla pyritään tietenkin tarjoamaan syitä perinteisemmän median ostoon ja käyttöön.

Tässä ei ole mitään väärää, sillä bisnestähän mediat tekevät. Minusta on vain pelottavaa, jos tekijät itse oikeasti uskovat tekevänsä lyhyttä nettisisältöä siksi, että käyttäjät sitä tahtovat.

Väitän, että käyttäjät haluaisivat molemmat, sekä lyhyen tiivistyksen että pidemmän jutun.

Esimerkiksi CNN hoitaa tämän mainiosti yhdessä ja samassa paketissa: sivun yläreunan Story highlights kertoo jutun pääkohdat niille, jotka haluavat vain tiivistä sisältöä.

Jos ajattelisimme oikeasti käyttäjiä, tarjoaisimme heille sekä lyhyen että pitkän sisällön. Verkossa nämä mahtuisivat samaan pakettiin, jos vain mediat näin haluaisivat.

Pois pitkän nettitekstin pelosta

"Mutta eikös verkkoon pidä aina kirjoittaa lyhyttä tekstiä?" minulta kysyttiin viime viikolla, kun olin kouluttamassa toimittajiamme netin saloihin.

Sama kysymys on esitetty minulle jo monesti, joten hyvin syvälle on juurrutettu se verkkokirjoittamisen ismi, jonka mukaan verkossa vain lyhyt teksti toimii.

"Kaiken pitää näkyä yhdellä ruudulla ilman skrollausta."

Näinhän meille 2000-luvun alussa opetettiin. Tuolloin myös minä naputtelin verkkopalvelutekstejä samalla logiikalla. Jos pitkää sisältömassaa ei voinut millään lyhentää, pilkottiin se kahdelle sivulle. Linkkaaminen eteenpäin oli silloin pienempi paha kuin pitkä sivu.

Pituus on hiipinyt verkkopalveluihin

Verkkopalvelut, varsinkin medioiden, ovat pikkuhiljaa kasvattaneet pituuttaan, samalla kun yleistyneet rullahiiret ovat tehneet pitkien sivujen skrollaamisesta entistä helpompaa.

Minusta on hieman ristiriitaista, ettei pidentyneiden sivujen aikakaudella kuitenkaan uskota, että kärsivällisyys voisi riittää pidemmän tekstin lukemiseen. Usko lyhyeen nettitekstiin elää yhä.

Minä en voi millään ymmärtää, miksi esimerkiksi Helsingin Sanomien nettitoimituksen tehtävänä on vielä juttujen lyhentäminen. Jos ja kun juttu on usein jo valmiiksi kirjoitettu, niin miksi sitä ei julkaistaisi verkossa kokonaisuudessaan?

Pitkä tekstikin pysyy luettavana verkossa, kun se paloitellaan tarpeeksi lyhyiksi kappaleiksi ja tekstiä rytmitetään väliotsikoilla, kuvilla, lainauksilla, infobokseilla tai muilla relevanteilla tavoilla. Ainakin BBC:llä se toimii mainiosti, miksi ei Suomessa?

Lyhyen tekstin luettavuus ei ole verkon erityispiirre

Se, että ihmiset lukisivat lehdestä pidempiä tekstejä kuin verkosta ei näytä ainakaan Poynterin printti- ja nettiuutisten lukututkimuksen mukaan pitävän paikkansa.

Lyhyt teksti luetaan todennäköisemmin kokonaan kuin pitkä teksti, mutta tämä ei ole Poynterin tutkimuksen mukaan mitenkään erityisesti verkon piirre. Verkosta luetaan itse asiassa pitkiä tekstejä todennäköisemmin kuin painetusta lehdestä:

"However, when we looked at story lengths — from 1 to 4 inches for the shortest stories to those 19 inches and longer — we found that online readers still read more text regardless of the length.

We also measured whether a story was read from start to finish, and found 63 percent of story text chosen by online participants was read to completion. Reading in the two print formats was considerably lower. Forty percent of stories selected were read all the way through in broadsheets, 36 percent in tabloids."

Arvostan hyvää tiivistämistä yli kaiken, mutta minusta on pelottavaa, jos verkkotekstin lähtökohtana yhä vain pidetään lyhyyttä. Jos kirjoittajalla on relevanttia sanottavaa, ei ole mitään syytä olla sanomatta sitä vain sen vuoksi, että se satutaan julkaisemaan verkossa.

Lyhentämisvimma laskee netin arvostusta?

Väitän, että netin näkeminen lyhennettyjen ja tiivistettyjen tekstien julkaisupaikkana on myös yksi syy siihen, miksi monet journalistit pitävät nettiä toisarvoisena mediana.

"Eihän sieltä löydy mitään syvällistä analyysiä mistään" he valittavat. Ja ovat varmasti osin oikeassa, sillä jopa heidän omat toimituksensa lyhentävät ja karsivat nettijutut, koska joku on joskus käskenyt niin tehdä.

Voisiko olla aika miettiä toimintatapoja uudestaan?

"Ei päde meillä Suomessa" - mutta kuinkas sitten kävikään?

Me suomalaiset pidämme aina välillä itseämme jotenkin täysin erilaisina kuin kaikki muut. Maailmalla tapahtuu isoja muutoksia, mutta me vain istumme kahvikuppiemme ääressä ja toteamme: "Joo, mutta ei se täällä tapahdu. Suomi kun on niin erilainen maa."

Keskustelimme töissä aiheesta - kahvikupin ääressä tietenkin - ja yritimme miettiä kaikkia niitä viimeisimpien vuosien suuria mullistuksia, joita me suomalaiset yritimme viimeiseen asti torpata Joo mutta ei täällä -perusteluilla. Löysimme heti ainakin kaksi.

• Netti tulee ja jyrää. Jo vuosituhannen alkuvuosista lähtien maailmalta alkoi tulla tutkimustuloksia siitä, kuinka netti on yhä useammille aiempaa merkityksellisempi ja enemmän aikaa vievä media. Suomeen tämän ei pitänyt päteä, koska mediakenttämme on niin erilainen (=rajatumpi) kuin muualla ja sitä paitsi, mehän olemme lukijakansaa. Miten sitten on mahdollista, että näin pääsi täällä kuitenkin käymään?

• Television digitalisoitumisen muuttaa katsojatottumuksia. "Meillä on vahvat pääkanavat, ei se mihinkään muutu", mutta toisin kävi. Muutoksen aliarvointi näkyi ainakin siinä, ettei YLE osannut (tai uskaltanut) ennakoida digitalisoitumisen vaikutusta televisiomaksuihin, eivätkä kaupalliset kanavat katsojamääriin. Kaupallisten kanavien mainostajille lupaamat kontaktitakuut vetivät tv-mainonnan tukkoon, kun ihmiset yllättäen osasivatkin käyttää kaukosäädintä. Tätä oli toki kompensoitu jossain määrin maksukanavilla, joiden kasvu pääsi myös yllättämään...

Mutta mitkä olisivat niitä nyt muualla tapahtuvia muutoksia, joiden voimaa emme vielä usko täällä Suomessa?

Oma veikkaukseni on se, ettemme ole ymmärtäneet mitä globaali mediakilpailu todella tarkoittaa.

Meillä on omaan kielelliseen erityisyytteemme pohjautuva usko siitä, että suomenkieli pelastaa meidät todelliselta kilpailulta. Uskon, että ihmiset kyllä kaipaavat omankielistä sisältöä ja sille on paikkansa, mutta digitalisoituvassa maailmassa kansainväliset sisällöt, palvelut ja mediat tulevat viemään yhä enemmän meidän suomalaisten ajasta.

Voimme vielä jonkin aikaa yrittää uskotella itsellemme, että tässä vertaisverkkojen ja YouTuben maailmassa vaikkapa Finnpanelin tilastot kertoisivat mitä tv-ohjelmia ihmiset viime viikolla katsoivat. Kyllä ne jotain kertovat, mutta länsinaapurissamme tiedettiin toisin, jo vuonna 2006.

Saa mokata

Olen viime päivinä miettinyt sitä, sallimmeko me oikeasti virheiden tekemisen toisillemme (ja yrityksille). YLEn arvoihin on minusta ihan hauskasti kirjattu lupaus "Saa mokata", mutta sen toteuttaminen on usein helpompaa periaatteessa kuin käytännössä.

Onhan sitä tullut mokattua. On tehty vääriä päätöksiä ja huonoa käyttöliittymiä, käytetty epäselviä termejä, tehty palveluita jotka eivät toimi kaikilla selaimilla ja niin edelleen. On paljon, mistä oppia.

Itse toivoisin Jeff Jarvisin mukaisesti, että lähes maanisen virheiden välttelyn sijaan meidän tulisi vieläkin rohkeammin kokeilla uusia vaihtoehtoja, ja jos mennään metsään, sitten korjataan.

Tietenkin ihan toinen asia on se, jos laitamme aina ulos sutta ja sekundaa, tai jos ihan selvät perusasiat eivät toimi.

Toimimattomuutta ei saa selittää innovoinnilla, kokeiluilla tai resurssien puutteella. Mutta vieläkin tärkeämpää on se, että tehdyt virheet korjataan. Tähän päästään tietenkin vain jatkuvalla keskustelulla omien käyttäjiemme kanssa.

Minusta on mielenkiintoista, että vaikka toisaalta odotamme palveluntarjoajilta inhimillisyyttä ja usein myös suoraa kontaktia, vaadimme samalla täydellisyyttä. Käyttäjän kantilta katsoen tämä on tietenkin oikeutettua: Hän saa vaatia, että tuotteet ja palvelut toimivat moitteettomasti.

Mutta täydellisyys on harvoin inhimillistä.

Ehkä ongelma onkin siinä, että yritykset pyrkivät aina itse käyttäytymään täydellisesti, kuin mainosten unelmamaailmassa, mutta toivoen inhimillistä suhtautumista vasta sitten kun virheitä tehdään?