Digikko

Kasvavat kävijämäärät automaattisesti luottamuksen merkki?

Median jälkipyykki Jokelan tapauksesta jatkuu varmasti vielä pitkään, ja hyvä niin. Omahyväisten lausuntojen välissä on päästy nälvimään kilpailijoiden lisäksi tietenkin myös blogeja.

Olen pannut parissa keskustelussa merkille median edustajien itsetyytyväisyyden siitä, kuinka ihmisten ryntäys Jokela-tiedon perässä medioiden uutissaiteille ja perinteisen median pariin kertoisi siitä, että ihmiset yhä luottavat perinteiseen mediaan eivätkä blogeihin sun muihin hössötyksiin.

Asia voi ehkä olla näin, mutta muutamia mutkia on päättelyssä kyllä oiottu.

Luulin ihan jo valtamedian ja ihmisten omaehtoisen julkaisemisen vastakkainasettelun loppuneen. Isot tragediat ohjaavat meitä vielä hakemaan tietoa perinteisestä mediasta, eivätkä blogien kaltaiset julkaisut tässä mielessä niitä vastaan kilpailekaan.

Sitä paitsi eihän verkkopalveluiden kävijämäärämittauksilla voida perustella sellaista, jota ne eivät edes mittaa.

Niin kauan kun käytössämme ovat pelkästään vakiintuneita verkkomedioita mittaavat järjestelmät, emme voi tehdä verkkomedioiden kasvavien kävijämäärien pohjalta oletuksia mistään muusta kuin siitä, että mitattavien verkkopalveluiden kävijämäärät ovat kasvaneet.

Jos yle.fi:n kävijämäärät kasvavat, niin millä logiikalla se olisi automaattisesti pois esimerkiksi blogosfäärin liikennemäärästä? Onko liikenteen määrä muka vakio, jolloin toisen kasvu on heti toiselta pois? Entä jos blogien lukeminenkin lisääntyi Jokelan tragedian yhteydessä, mutta tämä jäi vain mittaamatta?

En myöskään suostu automaattisesti vetämään yhtäsuuruusmerkkejä kasvaneiden kävijämäärien ja luottamuksen välille.

Muutenkin tasaisin välein heräävä Ihmiset eivät luota blogeihin -keskustelu on minusta hyvin kummallista. Blogit asetetaan helposti vertailuun perinteisten mediasisältöjen kanssa, kuten Jokelan tapauksessakin. Koko asetelma on niin absurdi, ettei se kerro muusta kuin vertailijoiden tietämättömyydestä.

Luottamusproblematiikan voisi yhtä hyvin kääntää vaikuttavuuden miettimiseen. Hypätään Jokelan tapahtumista muualle ja otetaan blogien kanssa vertailuun mainonta.

Perinteinen mediaväki taputti innokkaasti kyselytutkimukselle, jonka mukaan vain kolmannes suomalaisista luottaa blogeihin. Luottamus blogeihin on noin 10 prosenttiyksikköä matalammalla kuin niiden suomalaisten määrä, jotka sanovat luottavansa mainontaan.

Mutta miten on edes mahdollista, että vaikka vain 43 % suomalaisista luottaa mainontaan täysin tai jossain määrin, tutkijat väittävät mainonnan tehoavan ja vaikuttavan? Ei kai vaikutus muka tapahdu vain niiden joukossa, jotka sanovat luottavansa mainontaan?

Haluamme ajatella itseämme rationaalisina olentoina, jota ei mainonnat ja vieraiden ihmisten mielipiteet heilauta mihinkään suuntan. Yhä useampi ihminen kuitenkin lukee blogeja ainakin silloin tällöin ja kerrommepa me sitten kyseltäessä luottavamme niihin tai ei, uskoisin niiden vaikuttavan mielipiteisiimme.

Emme vain halua myöntää, että jokin ulkopuolinen viesti vaikuttaisi meihin.

Digiskitsofreniasta uusi kansantauti?

VTT:n tutkijoiden Sirkka Heinosen ja Minna Halosen Making Sense of Social Media -raportti on lukemisen väärtti. Maanantaina käteeni saama yhdeksän asiantuntijan haastattelujen ympärille rakennettu raportti on jyllännyt mielessäni koko työviikon ajan.

Erityisesti olen pohtinut raportin ajatuksia yhteisöllisen median roolista identiteetin rakentamisessa ja rakentumisessa.

Tämän aihepiirin tärkeyttä korosti raportin haastateltavista erityisesti ITU:ssa työskentelevä Lara Srivastava, jonka ajatuksia kannattaa katsoa hänen LIFT07:ssä pitämästä presentaatiosta. Identiteettiä hän käsittelee erityisesti noin ~20 minuutista eteenpäin.

Srivastava näkee yhteisöllisen median nousun takana ikiaikaisen tarpeemme etsiä omaa identiteettiämme. Rakennamme aina identiteettiämme kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa, joten yhteisöllinen media on vain tarjonnut uusia työkaluja tähän.

Hänen mukaansa meidän tulisi kuitenkin huomioida tarkkaan se, kuinka digitaalisen maailman moninaisten profiilien ja verkkoidentiteettien hallitseminen voi muodostua jopa ylivoimaisen vaativaksi, ei vain teknisesti vaan myös henkisesti.

Erilaisten profiilien hallitsemisen lisäksi digitaalisessa maailmassa keskustelevat, bloggaavat ja muutenkin aktiivisesti toimivat saavat ja joutuvat välillä kasvotusten paljon suoremman palautteen kanssa kuin tosielämässä. Monet reaalimaailmassa selän taakse jäävät mutinat kuuluvat usein verkon arkipäivään, ja ne voivat johtaa varsinkin vasta identiteettiään rakentavien nuorten kohdalla tiukkoihin pohdintoihin omasta itsestään.

Srivastavan raportissa esittämä digiskitsofrenian uhka ei ehkä ole niin keski-ikäiset-pelottelevat-digimaailmalla -tyyppinen kuin mitä ensi-istumalta voisi ajatella. Heinonen ja Halonen pohtivatkin raportissa yhtenä yhteisöllisen median bisnesmallina erilaisia identiteetinhallintaan tähtääviä palveluita.

Oman digitaalisen jalanjäljen ymmärtäminen ja hahmottaminen tulee varmasti yhä tärkeämmäksi, mutta mitä oikein tarkoitettaisiin digitaalisen identiteetinhallinnan bisneksellä? Ettei vain oikeasti henkilöbrändinhallintaa?

Tehdään tuotteen (eli ihmisen) ja kilpailukentän (kontaktikentän) nykytila-analyysi, selvitetään mitä tuotteesta (ihmisestä) tällä hetkellä ajatellaan ja mitkä ovat siihen liitetyt mielikuvat (mielipiteet), päätetään tavoitepositio (ihanneminä) ja työstetään suunnitelma millä toimenpiteillä tavoite saavutetaan.

Ei siinä mitään. Henkilöbrändinhallintabisneksen kysyntä tulee varmasti lisääntymään, mutta se olisi varmasti houkuttelevaa kääriä identiteettikääreisiin. Toivottavasti olen väärässä.

VTT:n raportin pitäisi tulla piakkoin luettavaksi Owelaan, näin ainakin julkistustilaisuudessa luvattiin.

Lift07:n kaikki seminaaripresentaatiot ovat tietenkin myös netissä katseltavissa.